When the memories hit you

Kyllä niitä muistoja vaan kertyy ja yksi sellainen muistoja herättävä paikka oli mulle ja Lakulle tietty metsä, jossa kävimme aina yhdessä lenkillä. Tänään oli ensimmäinen kerta, kun siellä tuli käytyä Lakun kuoleman jälkeen. Sieltä päästessä sisään romahdin melkein heti itkuun, koska tuli todella paha olo. Päässä pyöri kaikki yhteiset muistot ja tajusin, että en ole edes käsitellyt koko surua kunnolla vaan uppoutunut töihin ettei asioita tulisi jatkuvasti mieleen. Oli pakko ottaa rauhoittava lääke ja nukkua pari tuntia, jotta olo hellitti edes vähän. Oon tullut päätökseen, että lopetan yhdessä työpaikassa jotta aikaa jää enemmän muillekin asioille ja ehkä sen surutyönkin saisi joskus päätökseen. Eihän se suru koskaan katoa, mutta muuttaa kuitenkin muotoaan aikanaan. Niin ainakin toivon. Tuolta työpaikasta ainakin löysin yhden todellisen ystävän ja mulla on tunne, että tämä on ihan elämänmittainen ystävyys.

Täytyy alkaa kyllä liikkumaan enemmän ja kohottamaan kuntoa, sillä Lakun kuoleman jälkeen myös mun kunto on heikentynyt huomattavasti. Lakun kanssa tuli käveltyä viidestä seitsemään kilometriä melkein joka päivä, mutta nyt mä olin jo aivan loppu muutaman kilometrin jälkeen. Tuli tänään vietyä tytär samalla reissulla puistoon ja haushaahan hänellä oli jälleen kerran. Nyt on vaan väsynyt ja tyhjä olo, tekisi mieli nukkua mutta tiedän ettei uni tule. Juhannuskin meni rauhallisesti täällä äiskän asunnolla, Mamma-kissa jo kyllä varmaan odottelee että äiskä saapuisi kotiin ja pääsisi omaan rauhaan. Hyvää juhannusta kaikille näin jälkikäteen! <3