Suicide doesn't kill people, sadness kills them

Se tunne, kun sä viimein alat sisäistämään ne sanat, että: "Sä et parane, mutta voit oppia elämään näiden tunteiden kanssa."
Vaikka joku ajattelisikin, että ei ole kysymys kuoleman vakavasta sairaudesta vaan mielenterveysongelmista, niin ei ymmärrä. Tottakai on myös kuoleman vakavia sairauksia ilman mielenterveysongelmia. Niin monet mielenterveyden ongelmat kuitenkin ajavat ennemmin tai myöhemmin tekemään itsemurhan. Mulle tuli mieleen kirjoittaa tämä teksti siksi, koska mulla on tänään olleet todella suuressa osassa itsetuhoiset aikeet ja itsemurha. Melkein yhtä suuressa osassa kuin aiemmin Vapun alla.

Muistan, kun kävin juttelemassa alkuaikoina psykiatrisen sairaudenhoitajan luona itsetuhoisista aikeista ja hän sanoi vaan: "Joitakin helpottaa ajatus kuolemasta", niin teki mieli hyppiä seinille. Niin helpottaa, mutta sieltähän ei takaisin tulla jos tekee itsemurhan ja niihin ajatuksiinhan mä meninkin hakemaan apua.
Kun itsetuhoiset aikeet muhii pään sisällä ja ne iskevät tarpeeksi voimakkaasti, niin siinä ei enää ajattele läheisiä vaan sitä, että kaikki paha olisi viimein ohi. Ei enää ahdistaisi eikä enää tietäisi mistään mitään. Tekisi mieli itkeä, mutta mä en enää edes osaa. Haluaisin, että joku vain halaisi mutta en osaa enää ottaa edes halausta vastaan. Tuntuu, että pitää vain kovettaa itsensä eikä tuntea mitään. Ei niin iloa eikä surua. Eikä pidä pyytää mitään, koska mikään ei auta.

Iskee se turhautuminen, että vaikka kokeilet lääkkeellisiä ja lääkkeettömiä keinoja ahdistuksen hallintaan niin ne ei auta. Mulla lääkkeettömiä ahdistuksenhallintakeinoja ovat olleet värittäminen, suihkussa käyminen, töiden tekeminen, lapsen kanssa leikkiminen ja vanhuskoiran kanssa ulkoilu. Ei auta mikään. Lääkkelliset keinotkaan eivät auta vaikka koko ajan tarjotaan uutta pilleriä kokeiltavaksi. Sehän olisikin liian helppoa, jos olisi vain yksi pilleri jota syömällä tai yksi nappi jota painamalla kaikki vain helpottaisi. Ihana ele on ollut se, kun joku on kysynyt kuulumisia vaikka en olekaan itsestäni ilmoitellut mitään. Huomaan, että ihmiset välittävät. Joskus haluaisi itse olla se vahvempi joka kysyisi oma-aloitteisesti muiden kuulumisia tai että olisi joku jolle kertoa kaikki tunteensa. Yksi syy on se, että en halua vaivata ketään.

Muita ongelmia ovat tuoneet lisäksi vainoharhaiset ajatukset ennen ilman uusia lääkkeitäkään. Tuntuu jatkuvasti, että todella moni ihminen puhuu selän takana pahaa musta ja väheksyy mun tuntemia asioita. Joskus vaikempina aikoina pelkään, että mua tarkkaillaan kuuntelemalla tai katsomalla. Hyvä, että uskallan edes pitää läppäriä auki ilman mitään lappua kameran edessä. Haluaisin vaan, että kaikki loppuu tai jokin keino auttaisi. Kukaan ei jaksa ikuisuuksiin asti odottaa. Maanantaina taas psykiatriselle poliklinikalle meno ja oon niin katkeamispisteessä.

 " Vihaan itteeni asenteella. Mulla ei oo voimii enää valehella. Vaik tipuin vihdoin, kuosituksen pyöräst, voisin pyytää anteeks, mut se on liian myöhäst. Jättäny vaan säröjä muihin ku ikä kertyy, oon surulline siitä kaikest, mitä tehny. "