Miten epävakaa näkyy minussa ja miltä se tuntuu?

Joskus varhaisessa teini-iässä huomasin, että reagoin aika voimakkaasti tiettyihin asioihin ja esimerkiksi mustasukkaisuus oli niistä yksi vahvimmista tunteista. Jälkeenpäin kaikenlaisten "räjähtelyiden" jälkeen iski kamala häpeä ja reagoin vahvasti asioihin, joita esimerkiksi parisuhteen toisen osapuolen oli todella vaikeaa ymmärtää koska ne kuulostivat jopa todella tyhmiltäkin. Kuittasin silloin vaan kaiken esimerkiksi todella vahvalla mustasukkaisuudella.

 

Sanotaan, että epävakaa persoonallisuushäiriö voi syntyä vaikkapa lapsuusajan tapahtumien kautta. Oon miettinyt sen syntymistä ja jos puhutaan lapsuuden ajan tapahtumista, niin suurin vaikuttava tekijä on ollut isän osuus mun elämässä. Äiti on ollut aina se, joka on ollut läsnä sekä tarvittavissa ja se näkyy tänäkin päivänä sillä tavalla, että olemme todella läheiset ja ei ole juurikaan asioita mitä en voisi kertoa hänelle. Isä taas oli se, joka oli pitkiäkin aikoja poissa mun elämästä koska hänellä oli ongelmia alkoholin kanssa. Vaikka tiedän tänä päivänä, että isä rakasti mua niin varmasti se ajatus on ollut pienempänä kysymysmerkki jossakin alitajunnan syövereissä. Joskus olin jopa katkera siitä, että miksi suurimmalla osalla oli isä ja mulla se isä oli jotenkin kaukana tai kaukainen.

Tunne-elämän epävakaus vaikeuttaa ihmissuhteita ja hylätyksi tulemisen pelko on monesti läsnä. Parisuhteet on niitä, jotka saa mun epävakauden oikein hyppimään silmille. Iän myötä se on tasoittunut, mutta jos palataan ajassa taaksepäin niin kerron muutamia esimerkkejä että millaiset asiat aiemmin on saaneet vahvoja tunteita aikaan. Kaikki ei siitä huolimatta ole aina ollut pelkästään epävakaan persoonallisuushäiriön syytä vaan myös epäluottamus on negatiivinen tekijä, jonka vuoksi se ja epävakaa eivät ole hyvä yhdistelmä. Tarvitsen parisuhteessa tasapainoa ja luottamusta, en mitään niiden vastakohtia. Sellainen tuottaa ihan kamalaa stressiä ja sitä mulla on muutenkin tarpeeksi. Mun kohdalla ei siis tosiaankaan kaksi epävakaata sopisi yhteen. Varsinkin ensimmäisissä suhteissani olin mustasukkainen, koska oon aiemmin ollut mustasukkainen myös ystävistä. Ala-asteen aikoihin olin todella yksinäinen ja halusin, että mulla olisi edes se yksi ystävä ettei tarvitsisi aina olla yksin. Musta tuntui ennen yksinäisenä pahalta se, että jos muilla oli paljon kavereita ja hauskaa. Noidankehä oli valmis, kun mun mustasukkaisuuden takia toinen puolikas ei enää uskaltanut kertoa kaikissa asioissa rehellisesti, että missä oli ja kenen kanssa. Toisaalta mä en pysty kaikesta huolimatta hyväksymään valehtelua, koska kyseessä oli kuitenkin sellaisia asioita että toisesta puolikkaastakaan ei varmasti olisi tuntunut kivalta jos mä olisin tehnyt samalla tavalla.

Muutenkin oon kokenut suhteissa sen verran epäluottamusta, että epävakaana tuntuu että oon ollut yhä enemmän kaikkien sotkujen jälkeen varpaillani. Oon tullut petetyksi sekä itse pettänyt, pitkään oli ajattelutapa että teen pahaa toiselle ennenkuin toinen ehtii ensin. Loppujen lopuksi kaikki sitten juontaakin siihen, että olisi parasta olla ihan vain itsekseen niin ei tulisi satutetuksi eikä itse satuttaisi. Hylätyksi tulemisen pelko on ollut vahvasti läsnä myös silloin, kun on jätetty vastaamatta ja kadottu. Sellainen käytös ei ainakaan helpota mun epävakautta, koska mä en itse voisi tehdä niin rakastamilleni ihmisille. Luottamukseen kuuluu se, että sovituista asioista pidetään kiinni ja toisen henkilökohtaisiin tavaroihin ei kajota. Ihan kaikki asiat ei kuulu toiselle, on lupa esimerkiksi kirjoittaa asioita ihan vain itselleen ajatustensa selkeyttämiseksi. Vaikka mulla ei ole salattavaa, niin periaate on periaate. Vaikka mun eteen tuotaisiin jonkun puhelin, niin en mä pystyisi alkaa tonkimaan sitä koska huono omatunto jo tulisi vastaan.

Edelleen tänä päivänä yksi epävakaan hallitseva piirre varsinkin huonoina päivinä on se, että saatan suuttua ihan vain yhdestä "väärästä sanasta". Sen vuoksi monesti silloin hiljennynkin toviksi ennen useammaksikin, koska en halua satuttaa sanomalla jotain todella pahaa tarkoittamatta. Parin kaverin kanssa ollaan naurettu niinsanotuille "merkeille", joita voivat olla kirjoittaessa hymiöiden puuttuminen jos muuten niitä käyttää paljon. Heti alkaa hälytyskellot soida, että onko nyt jotain tekeillä, hahah! :D Tällaisille jutuille osaa nauraa, mutta ei todellakaan itse tilanteissa. Laitan tähän alas esimerkin, että millaisen tekstin mä kirjoitin tunnekuohussa ehkä viikko sitten ja hetken päästä huomasin, että kaikki onkin ihan hyvin.

Miltä tämä kaikki sitten tuntuu? Silloin, kun mä oon vaikkapa ihastunut tai saan hyviä uutisia niin silloin musta tuntuu kuin olisin oikeasti leijailemassa jossakin pilvissä. Hyvät tunteet tuntuu liian hyviltä ollakseen totta ja niistä hetkistä täytyy nauttia. Niitä ei todellakaan ole liikaa. Silloin kun petyn tai olen vihainen, niin silloin tuntuu että maailma pysähtyy ja romahtaa eikä asioista tule koskaan pääsemään yli. Negatiiviset fiilikset saattavat kestää muutaman tunnin tai sitten korkeintaan muutaman päivän. Niinä hetkinä tuntuu, että huono fiilis on tullut jäädäkseen eikä koskaan kykene muistamaan, että se menee kyllä ohi. Silloin jos näytän raivoni "tyhmissä asioissa", niin sen jälkeen suurin tunne on häpeä. Sen takia olen oppinut tavallaan odottamaan kaikkien tunteiden näyttämistä, että se tunne ei ainakaan pääsisi valloilleen. Epävakaasta persoonallisuushäiriöstä on ollut merkkejä reippaasti yli kymmenen vuotta ja kaikki olisikin ollut helpompaa jo aikoinaan, jos tälle käytökselle olisi saanut nimityksen. Saatan saada aina hetkessä ideoita jotka sitten myös toteutan miettimättä mitään seurauksia. Hatusta heitettyinä esimerkkejä näistä on vaikkapa ulkonäköön liittyvät muutokset kuten lävistykset ja sitten oli viime kesänä koiranpennun otto. En kuitenkaan kadu pätkääkään ja se on auttanut mua siinä, että olisin tasapainoisempi ihminen. Lääkitysasiatkin ovat vaikeita, että mä en halua syödä mielialaa tasaavia lääkkeitä, koska mä kuitenkin haluan tuntea ne hyvät fiilikset ihan täysillä. Joinain päivinä mä koen, että olen ihan siedettävän näköinen ja joinakin päivinä mä haluaisin vaan viiltää mun naaman aivan hajalle. Jos mulle iskee todella pahat fiilikset, niin silloin sorrun viiltelyyn. Se auttaa unohtamaan edes hetkeksi pahan olon, koska saan satuttaa itseäni ja tavallaan rankaisen itseäni huonoista, nopeista reaktioista joihinkin asioihin.

Aiemmin olin todella hämilläni, että millainen mä oikein olen ja mikä kaikki vaikuttaa mun käytökseen. Vallitseva tunne on myös kausittain todella tyhjä olo. Toivottavasti saitte tästä edes jotakin irti, mutta kaiken kaikkiaan tämä persoonallisuushäiriö ei todellakaan tunnu kivalta huonoina hetkinä ja niitä on ainakin tällä hetkellä paljon enemmän kuin niitä hyviä. Mä en tahallani halua aiheuttaa kenellekään mitään pahaa, mutta joskus kiukussa ei vaan voi estää itseään räjähtämästä. Oon kokeillut erilaisia keinoja, mutta harjoiteltavaa todellakin riittää vielä että voisi negatiivisissa tunteissa elää suhteellisen normaalia elämää. Yksi toimivin keinoni on se, että jos olen jostakin asiasta vihainen yms niin silloin on parempi olla hetken aikaa hiljaa ja käydä asiaa läpi mielessään yrittäen käsittää erilaisia näkökulmia eikä heti vetää sitä hernettä nenään. Saatan muutella tätä tekstiä vielä ja lisäillä asioita, sillä tällä hetkellä mun ajatus ei kulje kamalan kirkkaasti mutta silti haluan julkaista tämän tekstin tässä vaiheessa :D Jos olen hyvällä tuulella, niin hetkessä saatan todellakin olla kuin perseelle ammuttu karhu. Siinäkin on kaksi eri puolta, että kannattaako heti sanoa että mikä suututtaa vai pitää kaikki sisällään ja miettiä asiaa. Riippuu niin paljon tilanteesta. En ole piiloutumassa tämän persoonallisuushäiriön taakse ja vetoamassa siihen joka kerta, kun teen virheitä. Haluan, että tämän olemassaolosta tiedetään.