Äidin uurnanlasku ja muita mietteitä

Aloittelin eilen illasta kirjoittelemaan uutta tekstiä, mutta sehän sitten katosi ja ilmeisesti aikomuksenani oli siirtää kuvia koneelle. Aamulla sitten havahduin ennen yhdeksää sohvalta Bambi jalkopäästä ja Upi lattialta vierestä. Ei paha sekään, tulipahan ainakin nukuttua kaikkia viime aikoina kerääntyneitä univelkoja pois.

Viikko sitten teimme äiskälle viimeisen palveluksen, kun oli hänen uurnanlaskunsa. Itku tuli moneen kertaan, mutta silti pystyin pitämään pintani. Äiti vannotti aina eläessään, että sitten kun olisi hänen vuoronsa lähteä tästä maailmasta niin toisin hänen haudalleen keltaisia ruusuja. Niin myös tein. Alla kuvia, koska siitä on niin vaikeaa kertoa sanoin.

 

Eilen mulla oli todella vaikea päivä ja äiti pyöri jälleen paljon mielessä. Mulla oli todella paha mieli siitä, että en voinut kertoa hänelle miten tyttäreni tarhan aloitus sujui tai että kaikki suunnittelemamme asiat eivät tule koskaan toteutumaan. Muutenkin tuntuu, että osa ihmisistä tuntuu pitävän kuolemaa ikäänkuin arkipäivänä ja kuvittelevat mun olevan ihan ok. Mä en todellakaan ole ok ja sen vuoksi välillä tulee suunnattomia raivokohtauksia, koska mä poden suunnatonta vihaa siitä että multa vietiin äitikin pois. Surutyöhön kuuluu niin suru kuin vihakin, loputtomat "miksi"-kysymykset yms ja sen vuoksi laitoinkin jokin aika sitten äidin viimeisimpään hoitopaikkaan kirjeen, jossa pyysin tietoja äidin hoidosta viimeisen viikon aikana sekä vastauksia siihen, että miten äiti meni viikossa niin huonoon kuntoon että kuoli. Musta vaan tuntuu, että mun on saatava jokin piste tälle että pystyn edes jokseenkin jatkamaan elämää eteenpäin. Eilenkin mä itkin pitkään niin parvekkeella kuin ulkonakin. Musta tuntui, että mun sydän kirjaimellisesti loppuu kun katsoin kamalia lelumääriä lattialla, pyykit odottivat koneessa ripustajaansa ja lisää odotti pyykkikorissa. Jostain mä vaan revin sen energian ja hoidin suurimman osan asioista kunnialla, jäipähän vähemmän täksi päivää ja oli kivempi herätäkin ennen ahdistuksen iskemistä. Ahdistus on aamusta alkaen ollut aivan valtava ja musta tuntuu etten mä keksi tähän pian enää mitään keinoa. Nyt on meneillään niin paha vaihe, että musta tuntuu ettei edes psykiatrinen poliklinikka kykene auttamaan mua. Sielläkin tullut käytyä omasta mielestä vähän liiankin usein ja aivan turhaan.

Jos yritetään miettiä jotain positiviisia asioita, niin tyttö aloitti tarhan tiistaina ja osan päivää tuli oltua seuraamassa menoa. Seuraavana päivänä tarvitsi vain viedä tyttö sinne ja hakea. Kuulemma voi olla hyvillä mielin, että tyttö on niin sosiaalinen ja innokkaana kaikessa mukana, tosin sen "minä tahdon"-puolen hän oli ehtinyt jo näyttämään, hahah! Nämä pari päivää hän oli siellä lyhytaikaisesti, mutta ensi viikon tiistaina päivät sitten alkavat aivan täyspäiväisesti. Jännittää sekin, mutta uskon että kaikki tulee menemään suhteellisen hyvin. Ollaan me kotonakin tyttären kanssa omia puuhia keksitty, ne tosin eivät ole olleet siisteimmästä päästä :D Kävin myös pitkästä aikaa viihteellä vaikken mä montaa juonutkaan ja vaikka meni aamuun asti ennenkuin olin kotona, niin hyvää teki. Mulla on jollakin tasolla bussipelko, kun käytän niitä yksin joten ennemmin tulin sitten metrolla takaisin kotiin. Käyn todella harvoin missään ja käytän alkoholia joten seuraavaan kertaan menee varmasti taas oma aikansa. Myös uusin lävistys, septum on positiivinen asia, mutta ei nyt kun olen kipeänä ja lima lentää :D

Tällä hetkellä positiiviset asiat ovat todella harvassa ja tämäkin päivä on tuntunut kestäneen ikuisuuden. Onneksi on tuo lapsi ympärillä aiheuttamassa "pahennusta", että joutuu jälleen sotkuja keräilemään yms. Eläimet ovat niin paljon vaivattomampia verrattuna lapseen eikä tämä siis pahalla! :D Mä vaan toivon ymmärrystä, että mä en tahallani korota ääntäni, kiroile yms. Mun päällimmäinen ajatus on äiti, joka kummittelee mulla mielessä ihan jatkuvasti. Niiden sitä on vaikeaa ymmärtää, jotka eivät ole läheisissä väleissä vanhempiensa kanssa mutta yrittäisitte edes. Mäkin yritän ymmärtää niin monia sellaisia tilanteita missä en ole koskaan itse ollut. Onneksi täällä on jotain äiskästä muistuttavia esineitä esillä kuten taulu sekä kukkia joista yritän pitää huolta epä-viherpeukalona.

Minä saatan sinut pehmeään lehtoon, koirille varattuun ikuiseen kehtoon. Tuuditan uneen, kuin pehmoiseen lumeen. Silitän kerran, itken kesäsateen verran. Ihan kaikesta kiitän, muistot lohdukseni elämäni kirjaan liitän.

Oon ajoittain todella katkera siitä, että miksi elämän pitää antaa liikaa pahoja asioita kestettäväksi ja nimenomaan vielä toteuttaa ne pahimmat painajaisetkin kuten rakkaan äitini kuoleman. Päivää ennen, kun olisi tullut kuukausi äidin kuolemasta niin mun vanhuskoira-Lumo kuoli kotiin rauhallisesti nukahtaen. Onneksi hän kuoli nukkuessaan, niin ei tuntenut kamalia kipuja eikä tarvinnut lähteä viemään eläinlääkäriin piikille. Viikon ajan vointi oli ollut vaihteleva, että ajoittain ilmoitteli kivuistaan ja lääkitsin sitä. Ruoka maistui ja ulos lähti mielellään ja kaipasi hellyyttä. Annoin sille sitten mahdollisuuden muutaman päivän ajaksi, että jos tilanne ei pysy hallinnassa niin sitten suunnataan eläinlääkäriin surun merkeissä. Lumo teki kuitenkin päätöksensä itse kuolemalla oman kotinsa turvassa. Siistin ruumiin, koska luonnollisesti sen suoli oli tyhjentynyt. Sen jälkeen se aseteltiin nätisti pehmusteisiin ja vietiin eläinlääkäriin, josta se lähti yksilötuhkaukseen. Seuraavaksi saan Lumon uurnassa kotiin ja ikävä on suuri. En voi käsittää, että miksi pitää kestää kahta surua samaan aikaan. Tuntuu niin oudolta, kun on yksi ruokakuppi vähemmän, mun ei tarvitse lääkitä sitä ja on yksi ulkolenkkikin vähemmän. Sen vanhuuden tuoman hitaan askelluksen takia käytin sen aina erikseen ulkona. Loukkaavaa ulkolenkeillä oli joidenkin ihmisten arvostelu esimerkiksi jonkin asteen ylipainosta, joka oli seurausta kilpiruahasen vajaatoiminnasta mitä se sairasti pennusta pitäen. Huomioon tässä sairaudessa olin todellakin ottanut esimerkiksi ruokavalion ja liikkumisen. Se olisi täyttänyt joulun kynnyksellä 14 vuotta. Se sai hyvin lisäaikaa elämälleen sairastuessaan kohtutulehdukseen 8-vuotiaana. Leikkauksesta selvisi juuri ja juuri, oon siitä pikku pippurista niin kovin ylpeä nyt ja aina. Tottakai sen tietää aina eläimen ottaessaan, että siitä on joskus luovuttava mutta silti se tuntuu aina niin kovin pahalta. Mun sydän meinas särkyä, kun tytär puhkesi lohduttomaan itkuun Lumon jäädessä eläinlääkärin pöydälle. Annoin tyttären hyvästellä Lumon rauhassa kotona, koska en olisi voinut olla niin raaka että Lumo olisi noin vain kadonnut. En arvostele muiden valintoja tällaisten asioiden suhteen, mutta oma valintani oli tämä.
 

Vaikka mä hoidan asioita ja teen esimerkiksi kotihommia, niin se ei tarkoita sitä ettenkö mä olisi sisäisesti todella hajalla. Osa ihmisistä tuntuu olettavan, että olen vaan niin vahva että toimin vaan enkä sure. Se ei todellakaan mene niin. Mä en tällä hetkellä kestä esimerkiksi minkäänlaisia äänenkorotuksia yms, koska juuri sellainen saa mut tuntemaan niitä fiiliksiä, että mun surua ei kunnioiteta ja että kaikki olisi muka ennallaan. Mikään ei tule olemaan enää koskaan ennallaan ja on elettävä päivä kerrallaan, että voimat vielä joskus palautuvat takaisinkin. Tälläkin hetkellä olisi monia asioita hoidettavana ja voimieni mukaan aloitan yhdestä kerrallaan. Musta on tullut niin turta kaikkia pahoja asioita kohtaan, että mä en enää edes osaa juurikaan itkeä. Silloin kun mua itkettää, mä itken salaa. Eikä sitä voi ennakoida, että milloin se romahdus tulee enkä muuta teekkään. Tällä hetkellä olo on ainakin todella väsynyt ja aamulla heräsinkin nojatuolista. Hammassärky oli tänään todella kamala ja seuraava aika on varattuna kuun loppupuolella. Jos nämä kivut jatkuvat, niin sitten on kyllä mentävä aiemmin käymään. Oon tässä viime aikoina käynytkin hammaslääkärissä muutaman kerran. Ensin tarkastuskäynti rötngenkuvineen, sitten vähäisen hammaskiven poisto ja paikkauksia. Onneksi käynnit ovat menneet hyvin, sillä viime kerralla jätin hammashoidon kesken osin pelosta, mutta pääosin raskausajan tuomasta rajusta pahoinvoinnista.

Eilen käytiin uurnalehdolla isän haudalla, johon mun äitikin haudataan parin viikon päästä. Tosin tämän postauksen kellon aika on otettava huomioon, että tavallaan toissapäivänä. Se on todella kaunis paikka. Mun tytär halusi itse valita haudalle pienen kukan ja sehän me sitten otettiin. Vaikka en haluaisi pahaa puhua kenestäkään, niin kyllä se teki pahaa huomata ettei isäni haudalla ollut käynyt kukaan. Eläessään häntä yritettiin saamaan tekemään aivan älyttömiä asioita ja kun hän ei niihin suostunut, niin hänet suorastaan hylättiin silloin ja nyt. Yritin ottaa yhteyttä yhteen hänen veljistään, että hän olisi ilmoittanut äitini kuolemasta edes isän äidilleni, mutta ei.

 

 

'

 

Tällä postauksella mä halusin kertoa, että Lumo oli mulle todella rakas ja nyt mun oli heti äidin perään jätettävä sillekin hyvästit. Kun kaksi pientä tuli lisää mun eläinlaumaan niin jouduin yhdestä luopumaan. Äidin uurnanlasku on parin viikon päästä ja Lumonkin uurna saapuu siinä 2-4 viikon päästä. Jokainen kuolee joskus ja tottakai mä oon pyöritellyt päässäni, että miksi juuri nyt. Siihen en tuu koskaan saamaan vastausta ja näitä mun kokemia asioita mä en toivo edes niille ihmisille, jotka kuuluu siihen mun vihaajapuoliskoon. Ne, jotka ovat läheisiä vanhempiensa kanssa niin toivon että saisivat pitää heidät mahdollisimman pitkään elämässään. Mä oon niin vihainen, että miksi multa vietiin toinenkin vanhempi muutama vuosi isän kuoleman jälkeen. Parempaa äitiä en olisi voinut toivoa ja äiti todellakin oli mulle todella rakas ja paras ystävä. Vaikka mä tiedän, että on ihmisiä jotka välittää musta niin silti mä koen olevani yksin. Tuntuu, että kukaan ei voi ymmärtää täysin sitä mitä mä koen. Mulla ei ole kumpaakaan vanhempaa enkä saa koskaan enää kokea heidän rakkauttaan ja ymmärrystään. Mulla ei ole toista vanhempaa, jonka kanssa puhua toisen vanhemman kuolemasta. Mä oon niin väsynyt, että meen pian vaan nukkumaan toivoen, että huomenna jaksaisin tehdä enemmän asioita ja olla tuntematta surua näin vahvasti.