When the memories hit you

Kyllä niitä muistoja vaan kertyy ja yksi sellainen muistoja herättävä paikka oli mulle ja Lakulle tietty metsä, jossa kävimme aina yhdessä lenkillä. Tänään oli ensimmäinen kerta, kun siellä tuli käytyä Lakun kuoleman jälkeen. Sieltä päästessä sisään romahdin melkein heti itkuun, koska tuli todella paha olo. Päässä pyöri kaikki yhteiset muistot ja tajusin, että en ole edes käsitellyt koko surua kunnolla vaan uppoutunut töihin ettei asioita tulisi jatkuvasti mieleen. Oli pakko ottaa rauhoittava lääke ja nukkua pari tuntia, jotta olo hellitti edes vähän. Oon tullut päätökseen, että lopetan yhdessä työpaikassa jotta aikaa jää enemmän muillekin asioille ja ehkä sen surutyönkin saisi joskus päätökseen. Eihän se suru koskaan katoa, mutta muuttaa kuitenkin muotoaan aikanaan. Niin ainakin toivon. Tuolta työpaikasta ainakin löysin yhden todellisen ystävän ja mulla on tunne, että tämä on ihan elämänmittainen ystävyys.

Täytyy alkaa kyllä liikkumaan enemmän ja kohottamaan kuntoa, sillä Lakun kuoleman jälkeen myös mun kunto on heikentynyt huomattavasti. Lakun kanssa tuli käveltyä viidestä seitsemään kilometriä melkein joka päivä, mutta nyt mä olin jo aivan loppu muutaman kilometrin jälkeen. Tuli tänään vietyä tytär samalla reissulla puistoon ja haushaahan hänellä oli jälleen kerran. Nyt on vaan väsynyt ja tyhjä olo, tekisi mieli nukkua mutta tiedän ettei uni tule. Juhannuskin meni rauhallisesti täällä äiskän asunnolla, Mamma-kissa jo kyllä varmaan odottelee että äiskä saapuisi kotiin ja pääsisi omaan rauhaan. Hyvää juhannusta kaikille näin jälkikäteen! <3

You never fail until you stop trying

Äiskä lähti lomalle sunnuntaina, niin nyt on tullut oltua hänen luonaan. Ahdistus on pysynyt äiskän asunnolla paremmin hallinnassa, että olen joutunut yleensä tarvittavat lääkkeet ottamaan vasta iltaa vasten. Kai tämä paikka aina tuo sen fiiliksen, että täällä on tuttua ja turvallista eikä ole mitään hätää. Eilen tosin kävi ikävästi, kun lähdin vanhuskoiran kanssa ulos niin meinasin pyörtyä sinne. Omalla tuurillani juuri kun piti olla hiljaisempi aika ihmisten suhteen, niin tottakai sieltä alkoi vyöryä kamala ihmislauma. Jotenkin siitä vaan selvittiin sisälle, mutta jäi harmittamaan lenkin lyhyys. Sisätiloissa en osannut sen jälkeen muuta kuin pyöriä. Ei auttanut lääke vaikka olin ottanut sen ennakoivasti ulkoilua varten. Olin eilen niin pettynyt itseeni, että teki mieli raadella oma naama palasiksi. Edesmenneen Lakun kanssa ulkoillessa mä jo opin siihen, että ulkona ei tarvitse olla joka kerta meikkiä mutta nyt ovat nekin harjoitukset unohtuneet ja lopputulos oli surkea.

Tänään sitten aamupäivästä tuli lähdettyä leikkipuistoon, tulipahan lisää altistusta kun siitä aina niin kovin höpötetään psykiatrisella poliklinikallakin. Tyttö ja vanhuskoira molemmat nauttivat, kun oli heidän kanssaan samanaikaisesti ulkona. Mua kammottaa myös sellaiset sosiaaliset tilanteet, jos leikkipuistossa on samanaikaisesti muita vanhempia ja lapsia. Nyt oli vain lapsia ja tyttäreni innoissaan tuijotteli muiden menoa ja yhtyi pienten tyttöjen kanssa juoksemaan saippuakuplien perässä. Se oli niin iloista katseltavaa! Täytyy vaan joka päivä pyrkiä käymään jossakin, niin ehkä tämä tästä. Joskus on helpompaa ja joskus vaikeampaa, se on vain hyväksyttävä. Silti olen varma, että eteenpäin tässä kuitenkin mennään!

It's the little things in life

Tuli vietettyä tiistaina vähän erilaisempi ilta kuin yleensä, siskontyttö/paras ystäväni tuli nimittäin Helsinkiin ja käytiin sitten pyörähtämässä Helsinki päivän-konsertissa katsomassa JVG ja Sunrise Avenue. Kyllä kyseisellä reissulla tapahtui yhtä sun toista ja tuli krapula-aamuna naurettua aika makeasti vaikkei tuo krapula ollutkaan mikään mukava kokemus :D Leuatkin paukkuivat kirjaimellisesti kuin popkorni, kyllä sitä onkin kaikenlaisia ihmisiä olemassa. Onneksi myös niitä hyviä, sillä yhdessä välissä mulla putosi puhelin maahan henkkareineen mutta sain sen takaisin. Ainiin ja jäihän mulla vielä baariin kotiavaimetkin, mutta nekin palautui takaisin! Huh, meni kyllä ihan liian lujaa.

Nyt oon ollut viime päivinä tosi väsynyt, sillä oleminen vieraiden ihmisten keskellä ja muu stressi vie voimia todella pahasti. Eilenkin mua ahdisti, kun piti käydä kaupoilla ja osa stressistä purkautuikin sen jälkeen itkuna. Stressi on juuri se mitä en todellakaan kaipaa tällä hetkellä, kun hommaa riittää muutenkin enemmän kuin tarpeeksi. Olotila vaihtelee pettyneestä vihaiseen. Eilen mä en ensin edes meinannut saada unta, kun keho oli fyysisesti väsynyt mutta pään sisällä pyöri kaikenlaisia asioita. Purin sitten sen vähäisen energiani töihin. Sama juttu oli tänään, kun yritin ensimmäisen kerran päivällä nukkua päiväunia. Harmittaa myös se, että hommia on niin paljon etten ole niin paljon henkisesti läsnä tyttäreni suhteen kuten haluaisin. Tuntuu, että vuorokaudessa on tunteja ihan liian vähän. Haluan, että tyttärelläni on mahdollisimman tasapainoinen kasvuympäristö koska hän on kaikista tärkein.

Nyt voi vaan toivoa, että nämä olot tasoittuvat pikkuhiljaa ja yritän olla vähemmillä lääkkeilläkin vaikka se onkin kovin vaikeaa. Tänäänkin kun olin ilman muita kuin yhtä päivittäislääkettä niin olo oli vieroitusoireiden takia paljon pahempi kuin krapulassa. Psykiatriselle poliklinikalle on jälleen aika taas reilun viikon päästä ja motivaatio on edelleen 0. Jonkin aikaa sitten mulla oli sellainen pieni toivonkipinä, että ehkä kaikki vielä muuttuu paremmaksi, mutta nyt mulla on vaan vellonut se olo että kaikki ei voi muuttua kuin pahemmaksi. Mä en enää edes tiedä mitä sanoa. Ainakaan mä en halua, että mua yritetään aina polkea takaisin maanrakoon juuri kun olen saamassa edes vähän otetta takaisin elämästä. Kun saa liikaa huonoja asioita ja paineita niskaansa, niin tuntuu etten usko enää edes karmaan. Mä en ole millään voinut olla niin paha ihminen, että ansaitsen vaan kerta toisen jälkeen pahoja asioita yhä enemmän ja enemmän. Luottamus on mennyt ihmisiin niin pahasti, että mun täytyy aina useaan kertaan miettiä esimerkiksi sitä että onko asioissa jotain takaa-ajatuksia. Tunnen itseni vain helvetin tyhmäksi, joka luottaa sinisilmäisesti ihmisten hyvyyteen ja olen luottamusasioissa jälleen kerran lähtöpistessä. Kaikesta huolimatta toivotan kaikille mukavaa viikonloppua, nauttikaa pienistäkin hyvistä hetkistä! <3 Niin mäkin yritän tehdä.

 " Se lyö nii kovaa,

et sattuu bäng bäng bäng.

Typerä sydän. "

- Ellinoora feat. Eetu

" Ihan sama mitä teen,

jengi ohi kävelee.

Meen autotielle makaamaan eikä kukaan mua huomaa."

- Keko Salata

Tears come from the heart and not from the brain

Tänään oli jälleen kerran aika psykiatrisella poliklinikalla. Menin sinne jännittyneessä fiiliksessä kuten aina. Uskalsin kerrankin ottaa esiin sellaisen lääkeasian, joka mua on vaivannut. Kyse on siis pidempivaikutteisista bentsoista. Sain psykiatrilta lähes täyden tyrmäyksen, että heidän lääkärinsä ei varmaankaan suostu siihen reseptiä kirjoittamaan. Ilmeisesti heidän mielestään on parempi, että popsin päivässä monta lyhyempivaikutteista nappia sekä kahta muuta joista ei ole ollut mitään hyötyä. Varsinkin tuo Ketipinor johon sain viimeksi reseptin, niin ei auta sitten mihinkään suuntaan. Edes Voxran annostusta ei ole vieläkään nostettu. Katsotaan nyt, että muistiko hän varata lääkäriltä soittopyyntöä jotta kuulen mitä hän sanoo asiaan. Jos hänkin siis tyrmää kaiken, niin sitten varaan ajan jostakin muualta.

Tuolla käynnillä oli kyllä itku herkässä sekä kun pääsin pois sieltä. Kyllähän se itku sitten tämän päivän aikana tuli ja meninkin kotiin päästessäni lähes suoraan nukkumaan. Näin painajaisia, kun kaikki tämän päiväiset pettymykset jäivät vellomaan kuin tummana varjona päälle. Olo on tällä hetkellä niin väsynyt ja pettynyt etten pysty edes vuodattamaan enää yhtäkään kyyneltä. Miksi edes itkeä, kun se ei puhdista ilmaa lainkaan eikä siitäkään ole mitään apua? Eniten kaikessa ottaa päähän se, että mä olen kokeillut kaikkia uusia vinkkejä joita olen saanut ahdistuksen hallintaan enkä ole jättänyt yhtäkään käyntiä välistä. Kyse ei ole siitä, että mä en olisi ottanut kaikkea apua vastaan mitä tarjotaan ja lopputulos on siitä huolimatta pyöreä 0.

Tällaisina hetkinä mua todellakin pelottaa, että se epätoivoisuuden tunne iskee niin vahvasti ja teen jälleen kerran jotain harkitsematonta. Mä haluaisin vain olla joskus tasaisella mielialalla enkä pomppia ylä- ja alamäkiä vuorotellen. Se on tullut todettua niin monesti, että jos mulla on muutama aktiivinen päivä niin mä tulen ryminällä alas lähes poikkeuksetta. Kotihommatkaan eivät kiinnosta sitten yhtään, mutta lapsen takia on perussiisteys kaikesta huolimatta pidettävä kunnossa, kun eivät ne hommat itsestäänkään hoidu. Tämän kaiken päälle vielä työt, joskus olen niin loppu.

" Otit minulta auringon, kuun ja tähdet, taivaankappaleet. Annoit tilalle pimeyden, se yötäkin synkempi henkeä kahlitsee. Mihin enää luottaisin, kun omakin ääni tuntuu vieraalta, väärältä. "

Suicide doesn't kill people, sadness kills them

Se tunne, kun sä viimein alat sisäistämään ne sanat, että: "Sä et parane, mutta voit oppia elämään näiden tunteiden kanssa."
Vaikka joku ajattelisikin, että ei ole kysymys kuoleman vakavasta sairaudesta vaan mielenterveysongelmista, niin ei ymmärrä. Tottakai on myös kuoleman vakavia sairauksia ilman mielenterveysongelmia. Niin monet mielenterveyden ongelmat kuitenkin ajavat ennemmin tai myöhemmin tekemään itsemurhan. Mulle tuli mieleen kirjoittaa tämä teksti siksi, koska mulla on tänään olleet todella suuressa osassa itsetuhoiset aikeet ja itsemurha. Melkein yhtä suuressa osassa kuin aiemmin Vapun alla.

Muistan, kun kävin juttelemassa alkuaikoina psykiatrisen sairaudenhoitajan luona itsetuhoisista aikeista ja hän sanoi vaan: "Joitakin helpottaa ajatus kuolemasta", niin teki mieli hyppiä seinille. Niin helpottaa, mutta sieltähän ei takaisin tulla jos tekee itsemurhan ja niihin ajatuksiinhan mä meninkin hakemaan apua.
Kun itsetuhoiset aikeet muhii pään sisällä ja ne iskevät tarpeeksi voimakkaasti, niin siinä ei enää ajattele läheisiä vaan sitä, että kaikki paha olisi viimein ohi. Ei enää ahdistaisi eikä enää tietäisi mistään mitään. Tekisi mieli itkeä, mutta mä en enää edes osaa. Haluaisin, että joku vain halaisi mutta en osaa enää ottaa edes halausta vastaan. Tuntuu, että pitää vain kovettaa itsensä eikä tuntea mitään. Ei niin iloa eikä surua. Eikä pidä pyytää mitään, koska mikään ei auta.

Iskee se turhautuminen, että vaikka kokeilet lääkkeellisiä ja lääkkeettömiä keinoja ahdistuksen hallintaan niin ne ei auta. Mulla lääkkeettömiä ahdistuksenhallintakeinoja ovat olleet värittäminen, suihkussa käyminen, töiden tekeminen, lapsen kanssa leikkiminen ja vanhuskoiran kanssa ulkoilu. Ei auta mikään. Lääkkelliset keinotkaan eivät auta vaikka koko ajan tarjotaan uutta pilleriä kokeiltavaksi. Sehän olisikin liian helppoa, jos olisi vain yksi pilleri jota syömällä tai yksi nappi jota painamalla kaikki vain helpottaisi. Ihana ele on ollut se, kun joku on kysynyt kuulumisia vaikka en olekaan itsestäni ilmoitellut mitään. Huomaan, että ihmiset välittävät. Joskus haluaisi itse olla se vahvempi joka kysyisi oma-aloitteisesti muiden kuulumisia tai että olisi joku jolle kertoa kaikki tunteensa. Yksi syy on se, että en halua vaivata ketään.

Muita ongelmia ovat tuoneet lisäksi vainoharhaiset ajatukset ennen ilman uusia lääkkeitäkään. Tuntuu jatkuvasti, että todella moni ihminen puhuu selän takana pahaa musta ja väheksyy mun tuntemia asioita. Joskus vaikempina aikoina pelkään, että mua tarkkaillaan kuuntelemalla tai katsomalla. Hyvä, että uskallan edes pitää läppäriä auki ilman mitään lappua kameran edessä. Haluaisin vaan, että kaikki loppuu tai jokin keino auttaisi. Kukaan ei jaksa ikuisuuksiin asti odottaa. Maanantaina taas psykiatriselle poliklinikalle meno ja oon niin katkeamispisteessä.

 " Vihaan itteeni asenteella. Mulla ei oo voimii enää valehella. Vaik tipuin vihdoin, kuosituksen pyöräst, voisin pyytää anteeks, mut se on liian myöhäst. Jättäny vaan säröjä muihin ku ikä kertyy, oon surulline siitä kaikest, mitä tehny. "

She's strong but she's exhausted

Niinhän siinä kävi, että nyt olen ollut parisen päivää todella helposti ärsyyntyvä ja räjähdysherkkä. Olen edelleen käynyt psykiatrisella poliklinikalla ja onneksi kertoja harvennettiin nyt niin, että käyn siellä juttelemassa parin viikon välein. Eilisillasta asti on ollut niin ahdistunut ja turhautunut olo, että ihan pelottaa milloin naksahtaa päässä. Ensi kerraksi täytyisi täytellä muutamia kaavakkeita, että saadaan lisätietoa persoonallisuushäiriöistä. Onneksi siihen on vielä hetken aikaa, kun ei huvittaisi liikkua yhtään mihinkään. Tähän asiaan liittyen on pakko jakaa yksi netistä otettu teksti, koska tämä on tärkeää muistaa. Valitettavasti en muista, että mistä paikasta teksti on napattu, kun tallensin sen itselleni kuvakaappauksen muodossa. Toivottavasti kaikki muistavat tämän allaolevan pätkän jatkossa!

" Potilaan lähellä olevat ihmiset tuntevat usein syyllisyyttä. Heillä on epäilyjä, he tuntevat olevansa vastuussa pahenemisvaiheesta, itsetuhoisuudesta. Heistä tuntuu, että heidän olisi pitänyt tietää, sanoa jotakin paljon aikaisemmin. Kun joku läheisistämme kärsii epävakaasta persoonallisuudesta, meidän on otettava nämä asiat huomioon:
- Me emme ole aiheuttaneet tätä häiriötä.
- Me emme voi parantaa sitä.
- Me emme voi hallita sitä. "

Poliklinikan lääkäriä myös näin ja hän kirjoitti reseptin Ketipinoriin. Kieltäydyin jo päivystysreissulla ottamasta sen reseptiä vastaan, mutta kai tuokin on nyt sitten kokeiltava. Olen kuullut sen väsyttävän aika paljon mikä ei todellakaan ole positiivinen vaikutus itselleni. Ennen lääkäriä kävin verikokeissa ja sydänfilmissä. Kaikki oli muuten ok, mutta jokin maksa-arvo oli hiukan koholla sekä kalsiumarvo. Hyvää mieltä tuottaa se, että eräs ystäväni kehui tänään vahvaksi. En muista, että kuka meidän pienemmistä piireistä sanoi, että: "Parasta tässä sairaudessa on vertaistuki." ja se on kyllä totisinta totta! Poliklinikan lääkärin kanssa keskustellessa ymmärsin myös, että vaikka kuntoni on mikä on niin siitä huolimatta kykenen tekemään töitä kotoa käsin ja se on se, mikä saa riittää tällä hetkellä. Luottotiedotkin ovat kunnossa vaikka joskus maanisina aikoina tulee todella kummallisia heräteostoksia yms. Vaikka välillä menee vaikeammin, niin silti pystyn pitämään sellaisen tietynlaisen järjestyksen ja se jos mikä helpottaa ajatuksena niinä todella vaikeina päivinä. Aina ei vaan jaksa tehdä kaikkea yksin eikä kyllä pitäisikään. Nykyään myös itsevarmuus on kasvanut sen verran, että minä en aio olla kenellekään se toinen vaihtoehto tai pompoteltava. Jos minun ajatuksillani ja mielipiteilläni ei ole jonkun mielestä mitään arvoa, niin sitten sellaiset ihmiset saavat kyllä lentää tiehensä.

Pitäisi olla joka päivälle jotain pientä tekemistä tai menoa, ettei aivan mökkihöperöksi tule. Oli ihana olla äidin luona viime viikonloppuna, eläimetkin piristävät. Äiskän luona on Justus-kissani sisarkissa Mamma. Tuli hyvä mieli siitäkin, kun tuli käytyä isänkin haudalla laittamassa sitä kuntoon. Isä ei koskaan unohdu. Tänään onkin ollut kylmempi ilma, mutta toivotaan että päästään tänä kesänä nauttimaan aurinkoisista ja lämpimistä päivistä! <3