Äiskä lähti lomalle sunnuntaina, niin nyt on tullut oltua hänen luonaan. Ahdistus on pysynyt äiskän asunnolla paremmin hallinnassa, että olen joutunut yleensä tarvittavat lääkkeet ottamaan vasta iltaa vasten. Kai tämä paikka aina tuo sen fiiliksen, että täällä on tuttua ja turvallista eikä ole mitään hätää. Eilen tosin kävi ikävästi, kun lähdin vanhuskoiran kanssa ulos niin meinasin pyörtyä sinne. Omalla tuurillani juuri kun piti olla hiljaisempi aika ihmisten suhteen, niin tottakai sieltä alkoi vyöryä kamala ihmislauma. Jotenkin siitä vaan selvittiin sisälle, mutta jäi harmittamaan lenkin lyhyys. Sisätiloissa en osannut sen jälkeen muuta kuin pyöriä. Ei auttanut lääke vaikka olin ottanut sen ennakoivasti ulkoilua varten. Olin eilen niin pettynyt itseeni, että teki mieli raadella oma naama palasiksi. Edesmenneen Lakun kanssa ulkoillessa mä jo opin siihen, että ulkona ei tarvitse olla joka kerta meikkiä mutta nyt ovat nekin harjoitukset unohtuneet ja lopputulos oli surkea.
Tänään sitten aamupäivästä tuli lähdettyä leikkipuistoon, tulipahan lisää altistusta kun siitä aina niin kovin höpötetään psykiatrisella poliklinikallakin. Tyttö ja vanhuskoira molemmat nauttivat, kun oli heidän kanssaan samanaikaisesti ulkona. Mua kammottaa myös sellaiset sosiaaliset tilanteet, jos leikkipuistossa on samanaikaisesti muita vanhempia ja lapsia. Nyt oli vain lapsia ja tyttäreni innoissaan tuijotteli muiden menoa ja yhtyi pienten tyttöjen kanssa juoksemaan saippuakuplien perässä. Se oli niin iloista katseltavaa! Täytyy vaan joka päivä pyrkiä käymään jossakin, niin ehkä tämä tästä. Joskus on helpompaa ja joskus vaikeampaa, se on vain hyväksyttävä. Silti olen varma, että eteenpäin tässä kuitenkin mennään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti