4. elokuuta 2019

Minä saatan sinut pehmeään lehtoon, koirille varattuun ikuiseen kehtoon. Tuuditan uneen, kuin pehmoiseen lumeen. Silitän kerran, itken kesäsateen verran. Ihan kaikesta kiitän, muistot lohdukseni elämäni kirjaan liitän.

Oon ajoittain todella katkera siitä, että miksi elämän pitää antaa liikaa pahoja asioita kestettäväksi ja nimenomaan vielä toteuttaa ne pahimmat painajaisetkin kuten rakkaan äitini kuoleman. Päivää ennen, kun olisi tullut kuukausi äidin kuolemasta niin mun vanhuskoira-Lumo kuoli kotiin rauhallisesti nukahtaen. Onneksi hän kuoli nukkuessaan, niin ei tuntenut kamalia kipuja eikä tarvinnut lähteä viemään eläinlääkäriin piikille. Viikon ajan vointi oli ollut vaihteleva, että ajoittain ilmoitteli kivuistaan ja lääkitsin sitä. Ruoka maistui ja ulos lähti mielellään ja kaipasi hellyyttä. Annoin sille sitten mahdollisuuden muutaman päivän ajaksi, että jos tilanne ei pysy hallinnassa niin sitten suunnataan eläinlääkäriin surun merkeissä. Lumo teki kuitenkin päätöksensä itse kuolemalla oman kotinsa turvassa. Siistin ruumiin, koska luonnollisesti sen suoli oli tyhjentynyt. Sen jälkeen se aseteltiin nätisti pehmusteisiin ja vietiin eläinlääkäriin, josta se lähti yksilötuhkaukseen. Seuraavaksi saan Lumon uurnassa kotiin ja ikävä on suuri. En voi käsittää, että miksi pitää kestää kahta surua samaan aikaan. Tuntuu niin oudolta, kun on yksi ruokakuppi vähemmän, mun ei tarvitse lääkitä sitä ja on yksi ulkolenkkikin vähemmän. Sen vanhuuden tuoman hitaan askelluksen takia käytin sen aina erikseen ulkona. Loukkaavaa ulkolenkeillä oli joidenkin ihmisten arvostelu esimerkiksi jonkin asteen ylipainosta, joka oli seurausta kilpiruahasen vajaatoiminnasta mitä se sairasti pennusta pitäen. Huomioon tässä sairaudessa olin todellakin ottanut esimerkiksi ruokavalion ja liikkumisen. Se olisi täyttänyt joulun kynnyksellä 14 vuotta. Se sai hyvin lisäaikaa elämälleen sairastuessaan kohtutulehdukseen 8-vuotiaana. Leikkauksesta selvisi juuri ja juuri, oon siitä pikku pippurista niin kovin ylpeä nyt ja aina. Tottakai sen tietää aina eläimen ottaessaan, että siitä on joskus luovuttava mutta silti se tuntuu aina niin kovin pahalta. Mun sydän meinas särkyä, kun tytär puhkesi lohduttomaan itkuun Lumon jäädessä eläinlääkärin pöydälle. Annoin tyttären hyvästellä Lumon rauhassa kotona, koska en olisi voinut olla niin raaka että Lumo olisi noin vain kadonnut. En arvostele muiden valintoja tällaisten asioiden suhteen, mutta oma valintani oli tämä.
 







Vaikka mä hoidan asioita ja teen esimerkiksi kotihommia, niin se ei tarkoita sitä ettenkö mä olisi sisäisesti todella hajalla. Osa ihmisistä tuntuu olettavan, että olen vaan niin vahva että toimin vaan enkä sure. Se ei todellakaan mene niin. Mä en tällä hetkellä kestä esimerkiksi minkäänlaisia äänenkorotuksia yms, koska juuri sellainen saa mut tuntemaan niitä fiiliksiä, että mun surua ei kunnioiteta ja että kaikki olisi muka ennallaan. Mikään ei tule olemaan enää koskaan ennallaan ja on elettävä päivä kerrallaan, että voimat vielä joskus palautuvat takaisinkin. Tälläkin hetkellä olisi monia asioita hoidettavana ja voimieni mukaan aloitan yhdestä kerrallaan. Musta on tullut niin turta kaikkia pahoja asioita kohtaan, että mä en enää edes osaa juurikaan itkeä. Silloin kun mua itkettää, mä itken salaa. Eikä sitä voi ennakoida, että milloin se romahdus tulee enkä muuta teekkään. Tällä hetkellä olo on ainakin todella väsynyt ja aamulla heräsinkin nojatuolista. Hammassärky oli tänään todella kamala ja seuraava aika on varattuna kuun loppupuolella. Jos nämä kivut jatkuvat, niin sitten on kyllä mentävä aiemmin käymään. Oon tässä viime aikoina käynytkin hammaslääkärissä muutaman kerran. Ensin tarkastuskäynti rötngenkuvineen, sitten vähäisen hammaskiven poisto ja paikkauksia. Onneksi käynnit ovat menneet hyvin, sillä viime kerralla jätin hammashoidon kesken osin pelosta, mutta pääosin raskausajan tuomasta rajusta pahoinvoinnista.















Eilen käytiin uurnalehdolla isän haudalla, johon mun äitikin haudataan parin viikon päästä. Tosin tämän postauksen kellon aika on otettava huomioon, että tavallaan toissapäivänä. Se on todella kaunis paikka. Mun tytär halusi itse valita haudalle pienen kukan ja sehän me sitten otettiin. Vaikka en haluaisi pahaa puhua kenestäkään, niin kyllä se teki pahaa huomata ettei isäni haudalla ollut käynyt kukaan. Eläessään häntä yritettiin saamaan tekemään aivan älyttömiä asioita ja kun hän ei niihin suostunut, niin hänet suorastaan hylättiin silloin ja nyt. Yritin ottaa yhteyttä yhteen hänen veljistään, että hän olisi ilmoittanut äitini kuolemasta edes isän äidilleni, mutta ei.



 
'











Tällä postauksella mä halusin kertoa, että Lumo oli mulle todella rakas ja nyt mun oli heti äidin perään jätettävä sillekin hyvästit. Kun kaksi pientä tuli lisää mun eläinlaumaan niin jouduin yhdestä luopumaan. Äidin uurnanlasku on parin viikon päästä ja Lumonkin uurna saapuu siinä 2-4 viikon päästä. Jokainen kuolee joskus ja tottakai mä oon pyöritellyt päässäni, että miksi juuri nyt. Siihen en tuu koskaan saamaan vastausta ja näitä mun kokemia asioita mä en toivo edes niille ihmisille, jotka kuuluu siihen mun vihaajapuoliskoon. Ne, jotka ovat läheisiä vanhempiensa kanssa niin toivon että saisivat pitää heidät mahdollisimman pitkään elämässään. Mä oon niin vihainen, että miksi multa vietiin toinenkin vanhempi muutama vuosi isän kuoleman jälkeen. Parempaa äitiä en olisi voinut toivoa ja äiti todellakin oli mulle todella rakas ja paras ystävä. Vaikka mä tiedän, että on ihmisiä jotka välittää musta niin silti mä koen olevani yksin. Tuntuu, että kukaan ei voi ymmärtää täysin sitä mitä mä koen. Mulla ei ole kumpaakaan vanhempaa enkä saa koskaan enää kokea heidän rakkauttaan ja ymmärrystään. Mulla ei ole toista vanhempaa, jonka kanssa puhua toisen vanhemman kuolemasta. Mä oon niin väsynyt, että meen pian vaan nukkumaan toivoen, että huomenna jaksaisin tehdä enemmän asioita ja olla tuntematta surua näin vahvasti.








25. heinäkuuta 2019

Rakkaan äitini keuhkosyöpätaistelun päättyminen tasan kahden vuoden jälkeen

Niin tapahtui mun pahin mahdollinen painajainen jo kahden vuoden ajalta ja mun rakas äitini hävisi taistelun ei-pienisoluista keuhkosyöpää vastaan. Mulla on aina ollut todella hyvä mieli hyvien uutisten sekä useimpien lääkärien vastaanottojen jälkeen ja on ollut ilo jakaa tätä meidän matkaa teille. Nyt se kuitenkin tuli päätökseensä 29.6.2019 klo 7.55 ja mä en millään pysty käsittämään tätä. Osittain mä oon toiminut kuin robotti enkä mä kyennyt itkemään, kun sain tiedon äiskän kuolemasta siskoltani ja hänen tyttäreltään. Mä en vaan käsitä ja varoitan jo ennakkoon, että tämä teksti tulee olemaan aika sekavaa. Äidin kuolemasta on melkein kuukausi ja tuntuu siltä kuin kaikki olisi tapahtunut eilen.

Lähdin katsomaan äiskää häneen kotiinsa reilu viikko ennen hänen kuolemaansa, koska en saanut ensin minkäänlaista yhteyttä puhelimella enkä tabletilla häneen ja tottakai huoli oli kova koska tykkäsi räpeltää niitä öisinkin. Kun viimein sain yhteyden, niin äidin happisaturaatio oli alhainen ja sanoin, että tulen käymään sinä yönä vaikka äiti tapansa mukaan vakuutteli pärjäävänsä. Kun menin paikalle, niin happirikastimen viikset eivät olleet oikein laitettu ja korjailin ne paikoilleen. Happisaturaatio alkoi nousta ja äiskän vointi alkoi kohentua vaikka ymmärsin siinäkin vaiheessa jo, että äiti ei yksinkertaisesti tule enää pahemmin toimeen esim. juurikin ilman happirikastinta. Yleisesti ottaen ruokaa hän söi seurassamme hyvinkin ja myös Upi-koiran sekä Mamma-kissan kanssa ollessaan. Upin ulkoilut jäivät viime aikoina mun vastuulle sillä äidillä pahimpia olivat aamuheräämiset, sillä koki silloin hengityksensä olevan todella vaikeaa. Iltalenkkien aikaan olin yleensä käymässä, joten silloinkin sain Upin lenkitettyä. Kaikki kauppa- ja apteekkiasiat hoidin äiskälle sekä laskujen maksut ja muut. Sen vuoksi kotipalvelutarpeen arvioinnin ihmisetkään eivät kokeneet, että äiti tarvitsisi mitään apua ennen suunniteltua dreenin laittoa helpottamaan nesteen keräntymistä keuhkoihin.

Tuota iltaa seuraavana iltana mulle tuli sellainen tunne, että mun on pakko jäädä äiskälle yöksi ja niin mä teinkin. En itse saanut unta, joten laittelin äiskän kämppää kuntoon ja muuta. Musta oli ihanaa nähdä, että miten rauhallisesti ja tyytyväisen oloisesti äiskä nukkui omassa sängyssään. Puoli neljän aikaan kuitenkin aamulla äiti lähti käymään vessassa ja saikin sitten paniikkikohtauksen ja pyysi soittamaan ambulanssin, koska henki ei kulkenut. Hän huolehti myös saman aamun verikokeista ja keuhkoröntgeniin varatusta kyydistä, mutta vakuutin että kaikki järjestyy ja peruin ne. Ambulanssi soitettiin saman tien, äiskän tilaa seurattiin ja pakkasin mukaan tarvittavia tavaroita ettei ihan täysin ilman mitään tarvinnut lähteä. Ambulanssimiehet antoivat äiskälle happea ja avaavaa lääkettä ja sanoivat, että mun ei kannata lähteä mukaan koska äiskä tulee jäämään sairaalaan. Sainkin sitten sairaalasta aamupäivällä soiton, että äiskä pyysi soittamaan että häneltä on poistettu nestettä ja ettei ole mitään hätää. Muiden puheluiden aikaan hän ei jaksanutkaan paljon puhua. Käytiin katsomassa äiskää sitä seuraavana päivänä porukalla ja teki pahaa katsoa, kun aina hänelle laitettiin joku happivehje päälle mikä esti puhumisen. Hän oli kuitenkin käynyt vähän kävelemässä hoitajan kanssa käytävällä sitä edellispäivänä. Äiskällä oli pyyntö meidän käydessämme päästä edes pyörätuoliin istumaan, että ei tarvitisi kökkiä huoneessa koko aikaa joka oli monen hengen huone. Valitettavasti äiskällä oleva happimaski ei ollut sellainen johon saisi akkua ja se liikkuisi kuten matkahappi mukana. Silloin mua harmitti kamalasti äiskän puolesta, kun hän ei kyennyt itsekään kävelemään rollaattorin kanssa jossa happea olisi voinut kuljettaa mukana. Pieni ja tärkeä pyyntö äiskälle, mutta liian vaikea muuten toteuttaa.

Kävin katsomassa äiskää yksin parisen päivää ennen hänen kuolemaansa ja kyllä mun sydäntä riipaisi, kun hänelle aloitettiin kipuihin taustalle morfiinitippa eikä hän suostunut syömään. Tottakai lääkkeiden myötä myös olemus muuttui eikä se ollut enää se sama äiti. Siinä vaiheessa mulla oli vielä toivonkipinä, että äiti toipuu ja hoidot vaan vähän siirtyvät tai sitten keksitään jotain muuta. Jopa röntgenkuvat jouduttiin ottamaan suoraan äiskän huoneessa, koska äiskä ei kyennyt liikkumaan. Lääkäri avasi asiaa sädetyksen suhteen niin, että äiskän pitäisi kyetä itse liikkumaan röntgeniin ennen sellaisen suunnittelua ja tuloskin näkyisi vasta muutaman viikon päästä. Se ei onnistunut. Äiskän tulehdusarvot lähtivät kuitenkin tippumaan antibiootilla ja vaikka happiasioita hoidetttiin, niin toivottuun tulokseen ei päästy.



Kun menin seuraavana päivänä katsomaan äiskää taas, niin hänet olikin siirretty yksityishuoneeseen. Siinä vaiheessa musta tuntui todella pahalta, kun kuulin että äiskä olisi kuitenkin helposti heräteltävissä. Mulla kalvoi tuon jakson aikana sellainen tunne, että mun äiskä ei enää palaisi kotiin. Hän itsekin viesteili mulle, että olisi hyvästien aika. Kun puhuttiin puhelimessa tai muuten, niin hän vakuutteli mulle että mun pitäisi pitää lapsestani ja hänen eläimistään huolta. Eläinten suhteen asia oli sovittu jo aivan syöpätaipaleen alusta asti. Sisko sekä hänen tyttärensä ja nuorempi poikansa tulivat illaksi Helsinkiin ja saimme liikkua äiskän luona ihan mihin kellonaikaan vaan vierailuajoista riippumatta. Siitäkin sen jo tiesi, että äiti kuolee vaikka lääkärit eivät missään vaiheessa soittaneet kummallekkaan meistä äiskän tilanteeseen riippuen ja mun mielestä se on todella väärin. Äiskän ilme kirkastui, kun sanoin tuoneeni vieraita ja se lämmitti sydäntä. Pidättelin itkua siellä ollessamme. Äiskää ei enää edes nesteytetty, mutta suostui vähän mehukeittoa maistamaan vaikka totesikin ettei ole mikään vauva enää. Hän myös havahtui huoneessaan olevansa yksin ja kysyi, että ollaanko häntä kuolettamassa. Kun lähdimme huoneesta viimeistä kertaa, niin äiti kysyi vielä eläinten voinnista ja vakuutin kaiken olevan hyvin ja ettei hänen tarvitsisi vaivata sillä päätään. Toivotimme hyvät yöt ja sovimme tapaavamme taas aamulla. Ei tavattu ei ja äitikin illalla vakuutti, että hän varmasti nukkuu. Hän pääsi nukkumaan ikuista unta ilman kipuja.

Siitä mä oon onnellinen, että kun äiskän toive oli aina se että kun kuolema tulee niin hänen ei tarvitsisi virua avuttomana kivuissa sairaalassa viikkokausia. Niin ei onneksi käynyt vaan hän sai lähteä levollisesti kivuttomana nukkuessaan. Sain tiedon äidin kuolemasta 29.6. aamupäivällä, kun siskon porukka tuli kertomaan siitä mulle. Sydämessäni tiesin sen jo tapahtuneen, joten en osannut edes itkeä. Sen jälkeen kaikki kyllä lähti aivan lapasesta, kun hyppäsin heidän kyytiinsä nuorempien koirien kanssa ja menimme äiskän kämpille. Jouduin anbulanssikyydillä päivystykseen juttelemaan päivystävän lääkärin kanssa, onneksi asunnossa olleita poliiseja ei tarvittu mukaan. Tästä asiasta mä en kirjoita tarkemmin, koska se kuitenkin liittyy useampaan ihmiseen. Pääsin kuitenkin pois sieltä ja se oli pääasia sillä mulla oli kamala huoli eläimistä. Lapsi oli hoidossa vaarillaan.

Suurin itkukohtaus mulle itki äiskän kuolemaa edeltävänä iltana, kun oltiin metrossa menossa takaisin. Itkin paniikissa, että mä en halua jäädä tänne Helsinkiin aivan yksin koska mulla ei ole täällä enää mitään. Mulle vakuutettiin, että kaikki järjestyy tavalla tai toisella. Oon ollut niin turta, koska en käsitä tapahtunutta että me ei enää koskaan astella äiskän kanssa Meilahteen hoitoihin tai minnekään muuallekaan.

Ollaan siskon kanssa käyty tässä kuukauden aikana äiskän tavarat läpi ja tehty jakoa. Samalla hoidettiin muita äiskän asioita kuten hautajaiset ja toimitettu papereita sekä sähköposteja eteenpäin. Mun tavaroita on myös lähtenyt siskon ja siskonmiehen mukana kohti Ylivieskaa odottamaan mun tulevaa muuttoa. Tänne Helsinkiin mä en aio jäädä vaan musta tulee todennäköisesti niin pian ylivieskalainen kuin vain mahdollista. Kuten mun teksteistäkin on voinut jo aiemmin lukea, niin omakotitalo on ollut mun haaveena. Jos äiti olisi saanut elää terveenä eläkeläisaikoja niin oltais lähdetty molemmat täältä aloittamaan uutta elämää muualla. Valitettavasti se ei koskaan tapahtunut, joten siksi mä ja mun tytär ainakin toteutetaan se äiskänkin puolesta ja kannetaan sitä unelmaa eteenpäin.




Välillä suru musertaa mut aivan täysin ja tekisi mieli vaan huutaa niin, että henki loppuu. Oon saanut kamalasti viestejä kaikkialla mitä en luonnollisesti ole jaksanut avata kaikkia läpi. Kiitän kuitenkin kaikkia osanotoista sekä adresseista, olette ajatuksissani! <3 Kun mun voimat alkavat kohenemaan tai ainakin haluan uskoa niin, niin varmasti käyn viestit sun muut läpi ja vastailen teille. Tällä hetkellä mä haluan vaan viedä asioita eteenpäin ettei suru ota liikaa valtaa ja sitä äitikin mulle sanoi vielä eläessään, että itke kerran kunnolla ja jatka elämää että hän varmasti seurailee munkin elämää tuolta jostain muualta, jos jossain on elämää. Me puhuttiin äiskän kanssa avoimesti syövästä ja kuolemasta siitä asti, kun löydös tehtiin työterveyshuollossa 29.6.2017. Äiti siis kuoli tasan kaksi vuotta niinsanotun diagnoosin jälkeen. En voi uskoa, että näin tapahtui. Mä toivoin, että äiti olisi saanut nauttia eläkepäivistään hyvin voivana tilanteeseen nähden. En mä todellakaan voinut uskoa viikkoa ennen sairaalaan joutumista, että äiskä edes joutuisi sinne eikä palaisikaan sieltä enää koskaan takaisin. Äiskän hyvästelemisestä silti jäi levollinen mieli sillä hän näytti juuri siltä, että olisi nukahtanut ilman kipuja ikuiseen uneen. Sain hyvästellä äiskän kahdesti sillä käytiin hyvästelemässä hänet siskon, lapsen ja lapsen isän kanssa pari päivää kuoleman jälkeen ja sitten vielä hautajaisissa viime lauantaina.

Millainen meidän äiti oli?
Näitä asioita tuli pohdittua varsinkin silloin, kun pappi tuli tapaamaan mua ja siskoa. Äiskä oli ehdottomasti lapsi- ja eläinrakas ja suojeli rakkaimpiaan leijona-horoskooppinsa tavoin. Äiskä oli tietynlainen jääräpää ja se oli puoli minkä vuoksi saatiin monesti myös hauskoja tilanteita aikaan. Äiti oli ennen sairauttaan menevä persoona ja käytiin monesti yhdessä viihteellä ja muuten vapaa-ajallaan hän kävi uimassa ja syksyisin sienestämässä ja marjastamassa. Kesäisin hän hyppäsi aina junaan ja lähti Joensuuhun tapaamaan pohjoiskarjalan sukuaan sekä siskoani pohjoisempaan Ylivieskaan. Eläinrakkaana äiskä otti noin vuosi sitten Upin, kun hän yllytti mua ottamaan samasta pentueesta mulle mun aivan ensimmäisen ja ikioman pentukoiran. Äiti oli sellainen jolle pystyin aina kertomaan kaiken vaikka olisi ollut kyse sellaisista asioista mistä todellakin oli tunne, että en vaan pystyisi kertomaan. Äiti oli yksi mun parhaista ystävistä ja pystyttiin nauramaan jopa vaikeille asioille.


Mitä äidin kuoleman jälkeen tulee tapahtumaan?
Mä olen alkanut jo sivusilmällä katselemaan taloja Ylivieskasta ja jollakin ratkaisulla aion muuttaa sinne mahdollisimman pian. Se on varmaa, että tämä mun Helsingin asunto myydään sillä vaikka ei pitäisi sanoa "ei koskaan", niin tällä hetkellä mun sydän sanoo etten mä halua palata tänne enää koskaan pysyvästi. Mä en aio vuokrata tätä asuntoa vaikka tämä onkin mulle rakas mun isäni takia varsinkin. Oon viettänyt Helsingissä koko elämäni ja enemmän on kertynyt huonoja kuin hyviä muistoja. Upi ja Mamma sopeutuivat mun luokse hyvin ja otinkin ne molemmat tänne lähes välittömästi äiskän kuoleman jälkeen ja toteutin hänen toiveensa. Saman tien mä en pysty Helsingistä vielä lähtemään, koska mun sairasloman ehtona on se, että käyn nyt aktiivisesti keskusteluajoilla. Tyttärelläni alkaisi tarha ensi kuussa ja se tekisi hänelle ihan hyvää saada sosiaalisia kontakteja ja päivärytmitkin palautuisivat. Mulla oli juuri sitten sellainen kausi, että saatoin valvoa lähes kaksikin vuorokautta putkeen ja sitten se tuli päätökseen, kun äiskälle päästyäni nukahdin aivan yllättäen pöydän päähän ja olin aika hämmentynyt, kun siitä heräsin. Niin se keho vaan yhtäkkiä päättää, että nyt riittää puuhailu ja on levon aika. Mulla on pitkä matka siihen, että mä opin hyväksymään sen että äiti on kuollut enkä voi enää koskaan ottaa luuria käteen niin pienissä kuin suurissakaan asioissa. Oon haudan haltijana täällä Helsingissä minne mun isäni uurna laskettiin ja sinne tullaan myös äitini uurna laskemaan. Tottakai täällä päin tulee joskus käytyä, mutta tuskinpa tulen enää takaisin muuttamaan.


Tiivistetysti siis mun äiti oli, on ja tulee olemaan sellainen henkilö mun elämässä jota mä tulen ihailemaan omaan kuolemaani asti. Äitin viimeisimpiä sanoja oli ne, että kyllä me siskon kanssa pärjätään ja kai mun tavallaan on toteutettava se toive. Tytär ja eläimet ovat ne jotka pitävät mut pystyssä ja todella harvat läheiset. Mun on todella vaikeaa nykyään päästää ketään mun lähelle, koska mulla on kuin joku suojeluvaisto sen suhteen etten mä halua tulla enää koskaan satutetuksi ja varsinkaan nyt mulla ei ole sellaiseen voimaa sitten lainkaan. Tottakai nuo satuttamiseksi tulemisen pelot ovat ajoittain vahvempia, mutta juuri nyt elämä on keikahtanut niin päälaelleen kuin vaan voi että on saatava aikanaan itsensä kuntoon ja asennoiduttava siihen, että elämä jatkuu vielä. Mulla on äitiä ihan kamala ikävä, mutta onneksi hyviä muistoja kukaan ei voi ottaa pois eikä meille jäänyt mitään riitaa tai muuta negatiivista. Meillä oli jotkut omalaatuiset juttumme joita ei muut ymmärtäneet tai eivät edes tienneet. Pääasia sellaisissakin asioissa on se, että olimme itse sujut sellaisten asioiden kanssa ja kaikki oli hyvin. Joskus ajatus kuoleman jälkeisestä elämästä helpottaa, koska silloin voi ajatella kohtaavansa menetetyt rakkaat vielä ja sen, että äiskälläkin olisi jossain tuolla toisella puolella jo vastaanottajia.


Tällä hetkellä olo on väsynyt ja varmaan pian pitäkin suunnitella nukkumista. Kävin koirien kanssa ulkona vielä yöllä ja oon välillä havahtunut ihmettelemästä sitä, että miten hyvin koko jengi sopeutui tänne vaikka varauduin esimerkiksi Mamma-kissan kohdalla niin, että se on todella koti- ja äitikeskeinen kissa. Jos tuolla jossain on kuoleman jälkeistä elämää, niin taitaa äiskällä olla näppinsä pelissä helpottaakseen mun elämää :D <3 Oon niin ylpeä äiskästä, että vaikka välillä tuli huonojakin uutisia niin äiskä löysi aina uudelleen sen sisäisen taistelutahtonsa syöpää vastaan ja taas mentiin. En voi edes sanoin kuvata, että miten ylpeä mä olen mun äidistä ja tulen aina olemaan, kun kerron hänestä asioita. Kiitos äiti kaikesta <3 Kiitos, että olit mulle maailman parhain äiti ja tulet aina olemaan vaikken enää näekkään sua. Mun täytyy vaan ongelma- ja muissa tilanteissa kysyä itseltäni, että mitä sä äiti mulle sanoisit. Sillä tavalla mä koen, että sä kuljet edelleen mukana opastamassa mua. Äiti lupasi myös aina suojella tytärtäni rajan takaa ja tytär tekikin äidin kuoleman jälkeen lähes välittömästi löydön, joka oli ristikaulakoru :) Se on nyt tallessa ja sillä on tunnearvoa kuten myös monilla muilla tavaroilla mitä äiskältä tuli otettua. Oon aika huono kukkien kanssa, mutta toivotaan parasta että saisin pidettyä äiskän kukissa eloa. Torstai onkin välipäivä pakollisista menoista, tosin varmaan tulee pyörähdettyä äiskän asunnolla kun siellä on vielä vähän hommaa ja sitten perjantaina on jälleen keskusteluaika psykiatrisella poliklinikalla, jossa mun pitää selvittää samalla pari asiaa. Nyt mulla on omissa menoissani hammaslääkärikäyntejä ja seuraavaksi on paikkausaika. Tiistaina poistettiin hammaskivi ja ihmettelin, että miten vähän se sattui verrattuna edelliskertaan. Nyt se olisi toivoteltava hyvää yötä ja luotettava siihen, että päivä päivältä on helpompaa hengittää.