"Vaikea lähteä, mut vaikeempaa luopuu. Silti mun täytyy lentää etelään, mua kutsuu maailma."

...ja niin mä lensinkin. Tai no jäin. Oletin, että mahdollisuus etelään muutolle tulee vasta ehkä aikaisintaan puolen vuoden tai pidemmänkin ajan päästä. Se oli todella iloinen yllätys, mutta samaan aikaan mun päässä alkoi pyöriä miten hoitaa kaikki käytännönasiat kuten jälleen kerran hoitokontaktien keskittäminen Helsinkiin, mun tyttären tarhapaikka yms. Luotan kuitenkin siihen, että kaikki hoituu omalla painollaan vaikka just nyt kaikki tuntuu vaikealta.

 

Mulla oli eilen tarkoitus hakea tänne Keravalle tytär sekä osa eläimistä. En ole saanut hetkeen nukuttua hyvin joten ensimmäistä kertaa ikinä mä en herännyt herätykseen, kun juna olisi lähtenyt hiukan yli viisi aamulla. Olin ja olen edelleen todella pettynyt itseeni vaikka siskoni sanoin "päivä sinne tai tänne" pitää paikkaansa tässä tilanteessa. Mulla pettymysten sietokyky on nollissa ja sekin peilautuu epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Räjähdin eilisaamuna itkuun ja painuin nukkumaan ja heräsin iltapäivällä. Jaksoin sentään suihkussa käydä ja jatkoin unia. Mua on itkettänyt tänäkin aamuna, koska kaikki tuntuu olevan niin epätasapainossa. Mulle on aina ollut tärkeää, että kaikilla olisi hyvä mieli mutta useimmiten se kostautuu niin että sitten kun niin on, niin itse voin tosi pahoin koska on energiat nollissa ja oon unohtanut mitä mä itse haluan. Oon välimaastossa eli oon todella onnellinen, että viimeinkin huomenna mä pääsen hakemaan osan laumastani uuteen kotiin vaikkakin samalla mä tuotan pettymyksen joillekin ihmisille. Kaikki ei ymmärrä sitä, että tällä hetkellä tää on paras ratkaisu mulle ja mun laumalle. Siltikin väliaikainen ja sinä aikana mä toivon, että asiat tasaantuvat ja pystyn tekemään pysyvämpiä päätöksiä.

"Kuka oikeesti haluu muuttaa maalle,
öisin tuijottaa tyhjälle taivaalle?
Mä en koskaan haluu päivätyötä,
samal tuntuu et nää vuodet vähenee."

Kaiken päälle musta tuntuu, että henkisen puolen horjumisen lisäksi mut on kirottu myös sillä, että saan myös lisää fyysisiä sairauksia. Vajaa pari kuukautta sitten mun vasen käsivarsi/olkapää alkoi hiljaa hiipien kipuilemaan. Reilu pari viikkoa sitten ennen muuttoa mun käsi oli niin kipeä, että itkua tuhertaen mun oli pakko soittaa terveyskeskukseen. Lääkäri määräsi tulehduskipulääkekuurin, sen lisäksi parasetamolia ja kipugeeliä. Tulehduskipulääkekuurin kävin hakemassa apteekista, koska noita kahta viimeisintä mulla oli jo ja olin niitä käyttänytkin ilman tulosta. Söin kuuria yli puolet ajasta, mutta oli soitettava uudelleen koska minkäänlaista tulosta parantumisesta ei ollut havaittavissa. Seuraava lääkäri määräsi toisen kipulääkekuurin ja ohjasi fysioterapiaan, Kävin siellä viikko sitten ja sain ohjeet mukaan sekä uuden ajan ensi kuulle. Katsotaan nyt miten tässä käy. Kaiken päälle mulle on iskenut jonkin tason silmätulehdus ja pari päivää sitten silmä vuosi todella pahasti ja valot tekevät pahaa. Oon nyt seuraillut sitä ja tänä aamuna näytti siltä, että punotus on ehkä vähän lähtenyt hälvenemään. Oon vältellut piilolinssien ja meikin käyttöä, jos edes tästä vaivasta selviäisi ilman lääkäriin menoa. Voimat ihan nollissa, kun aina jotakin.

Sellaisia kuulumisia tällä kertaa. Nyt mä vaan toivon, että aika auttaa siihen että osa ihmisistä ymmärtää miksi muutin etelään takaisin ja pystyisi vielä joskus käyttäytymään kuin ihminen mua kohtaan. Mulla on ikävä sitä aikaa, kun sävy oli aivan erilainen. Mä en voi muuta kuin pyytää anteeksi ja mahdollisesti olla hiljaa. Antaa aikaa ja antaa heidän sitten lähestyä, kun kokevat sen oikeaksi ja tarpeelliseksi. Ei mulla ole oikeita sanoja, tuntuu että ainoastaan niitä vääriä ja aina joku ottaa ne sarkastisesti tai muulla negatiivisella tavalla. Tällä hetkellä mun kieltämättä onkin aika vaikeaa ilmaista itseäni, koska joutuu miettimään että kuka mä olen ja mitä haluan ja samalla yrittää tehdä kompromisseja muiden kanssa.

Minikatsaus vuoden sisään

Johan siitä on pitkä aika, kun oon viimeksi kirjoitellut tänne. Syitä on monia. Oon kokenut tarvitsevani sellaista aikaa, että oon vaan elänyt fiilisten mukaan menemään niin hyvien kuin huonojenkin. Tän vuoden aikana on tapahtunut paljon siihen nähden vaikka...

No korona... Se nyt on ollut monien mielessä. Keväällä varsinkin mä pelkäsin sitä, koska vuosi sitten mä makasin teholla taistelemassa hengestäni ja vielä syksyllä mun keuhkoissa oli havaittavissa merkkejä siitä. Pohjoisen ja etelän väliä seilatessa mä varsinkin suojaudun maskilla ja desifioin pinnat eli penkin kaiteet yms. Pahemmin en silti osaa pelätä sitä ja osittain ainakin siksi, koska menetin 2019 kesällä yhden mun elämän harvoista, todella tärkeistä ihmisistä eli äitini.

 

Monella meistä on sellaisia ihmisiä olemassa joiden kanssa tulee vietettyä aikaa vaan satunnaisesti, myös mulla. Tän vuoden aikana oon lähentynyt ja tutustunut osaan enemmän ja oon huomannut, että pinnan alla on enemmän kuin on osannut olettaa. Ei pitäisi olettaa ainakaan liikaa. Mun kesä meni periaatteessa vain samojen ihmisten kanssa, mutta en valita. Mulla oli oikeastaan aika kivaa :D Kamalasti juttuja ei kuitenkaan kesään mahtunut, koska korona ja ei ollut mitään tiettyjä juttuja mitä olisi suunnitellut.

Mut kirjattiin psykiatriselta polilta syksyllä ulos ja se herätti mussa kahdenlaisia fiiliksiä. Fiiliksiä, että ehkä mun vointi on kohentunut ja fiiliksiä, että ei tän näin pitänyt mennä koska mä en pärjää. Rehellisesti sanottuna en silti kokenut, että polista olisi ollut mulle tarpeeksi apua. Taistelu epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa on aina elämistä minuutti kerrallaan. Itsetuhoisuutta on ollut, koska mä en ole vieläkään oppinut käsittelemään negatiivisia tunteita tarpeeksi niin että pystyisin estämään itseni vahingoittamisen. Joskus on pelko, että tunnekuohuissa tekeekin jotain peruuttamatonta mikä ei enää jääkkään vain yhtenä lisäjälkenä käsivarsiin.

" Help, I have done it again

I have been here many times before

Hurt myself again today

And, the worst part is there's no-one else to blame "

Mulla on ollut tasaisempiakin kausia, mutta nyt mä huomaan itsessäni taas sen kylmemmän puolen, kun mun tekisi mieli vaan karkottaa kaikki ihmiset pois mun ympäriltä. Mä koen välillä suunnatonta iloa, raivoa, menetyksen pelkoa, mustasukkaisuutta, välinpitämättömyyttä, yksinäisyyttä... Fiilisten kirjo on suuri ja mistään ei saa kiinni ja niitä esiintyy kaikenlaisissa asioissa. Pitäis löytää se punainen lanka ja pysyä todellisuudessa. Kesällä mulla oli positiivisten fiilisten lisäksi myös tosi psykoottisia, vainoharhaisia ajatuksia mitkä pelotti mua aivan suunnattomasti. Jos en olisi saanut pidettyä jalkoja maassa, niin siinä vaiheessa mä olisin menettänyt monta ihmistä mun elämästä.

Oon suunnitellut muuttoa takaisin Helsinkiin, koska tällä hetkellä se olisi paras vaihtoehto. Oon viettänyt Helsingissä vuoden sisään todella paljon aikaa ja tyttärelläkin alkaa vuoden päästä esikoulu joka on pakollinen. Pitäisi osata jäädä paikoilleen ja tehdä päätöksiä. Vaikka osasta joutuu luopumaan niin tilallekin saa uusia juttuja. Väliaikainen ratkaisu, joka tulee toivottavasti antamaan paljon vaikkakin se myös satuttaa, kun asiat ei aina mene kuten on suunnitellut. Vuosi sitten mulla oli suunnitelmissa asettua pohjoiseen, viedä omakotitalo-asiaa eteenpäin yms. Ehkä tämmöset pienemmät kylät ei olekkaan mun juttu, koska mä en näin epävakaassa tilanteessa kestä mitään ylimääräistä arvostelua ja muuta paskaa rehellisesti sanottuna. Täällä on kaikesta huolimatta myös mulle rakkaita ihmisiä, tiedätte keitä olette. Oon pahoillani etten pystynyt tähän.

" Mä oon niin pahoillani etten taaskaan pystyny järjestää aikaa. Moni mua kaipaa, mut mun on pakko vaan liikkua komeetan lailla. "

Mulla olisi niin paljon kerrottavaa, mutta niitä sitten myöhemmin lisää. Tää oli tämmönen välikatsaus, että hengissä ollaan edelleen kaikesta huolimatta :')