"Vaikea lähteä, mut vaikeempaa luopuu. Silti mun täytyy lentää etelään, mua kutsuu maailma."

...ja niin mä lensinkin. Tai no jäin. Oletin, että mahdollisuus etelään muutolle tulee vasta ehkä aikaisintaan puolen vuoden tai pidemmänkin ajan päästä. Se oli todella iloinen yllätys, mutta samaan aikaan mun päässä alkoi pyöriä miten hoitaa kaikki käytännönasiat kuten jälleen kerran hoitokontaktien keskittäminen Helsinkiin, mun tyttären tarhapaikka yms. Luotan kuitenkin siihen, että kaikki hoituu omalla painollaan vaikka just nyt kaikki tuntuu vaikealta.

 

Mulla oli eilen tarkoitus hakea tänne Keravalle tytär sekä osa eläimistä. En ole saanut hetkeen nukuttua hyvin joten ensimmäistä kertaa ikinä mä en herännyt herätykseen, kun juna olisi lähtenyt hiukan yli viisi aamulla. Olin ja olen edelleen todella pettynyt itseeni vaikka siskoni sanoin "päivä sinne tai tänne" pitää paikkaansa tässä tilanteessa. Mulla pettymysten sietokyky on nollissa ja sekin peilautuu epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Räjähdin eilisaamuna itkuun ja painuin nukkumaan ja heräsin iltapäivällä. Jaksoin sentään suihkussa käydä ja jatkoin unia. Mua on itkettänyt tänäkin aamuna, koska kaikki tuntuu olevan niin epätasapainossa. Mulle on aina ollut tärkeää, että kaikilla olisi hyvä mieli mutta useimmiten se kostautuu niin että sitten kun niin on, niin itse voin tosi pahoin koska on energiat nollissa ja oon unohtanut mitä mä itse haluan. Oon välimaastossa eli oon todella onnellinen, että viimeinkin huomenna mä pääsen hakemaan osan laumastani uuteen kotiin vaikkakin samalla mä tuotan pettymyksen joillekin ihmisille. Kaikki ei ymmärrä sitä, että tällä hetkellä tää on paras ratkaisu mulle ja mun laumalle. Siltikin väliaikainen ja sinä aikana mä toivon, että asiat tasaantuvat ja pystyn tekemään pysyvämpiä päätöksiä.

"Kuka oikeesti haluu muuttaa maalle,
öisin tuijottaa tyhjälle taivaalle?
Mä en koskaan haluu päivätyötä,
samal tuntuu et nää vuodet vähenee."

Kaiken päälle musta tuntuu, että henkisen puolen horjumisen lisäksi mut on kirottu myös sillä, että saan myös lisää fyysisiä sairauksia. Vajaa pari kuukautta sitten mun vasen käsivarsi/olkapää alkoi hiljaa hiipien kipuilemaan. Reilu pari viikkoa sitten ennen muuttoa mun käsi oli niin kipeä, että itkua tuhertaen mun oli pakko soittaa terveyskeskukseen. Lääkäri määräsi tulehduskipulääkekuurin, sen lisäksi parasetamolia ja kipugeeliä. Tulehduskipulääkekuurin kävin hakemassa apteekista, koska noita kahta viimeisintä mulla oli jo ja olin niitä käyttänytkin ilman tulosta. Söin kuuria yli puolet ajasta, mutta oli soitettava uudelleen koska minkäänlaista tulosta parantumisesta ei ollut havaittavissa. Seuraava lääkäri määräsi toisen kipulääkekuurin ja ohjasi fysioterapiaan, Kävin siellä viikko sitten ja sain ohjeet mukaan sekä uuden ajan ensi kuulle. Katsotaan nyt miten tässä käy. Kaiken päälle mulle on iskenut jonkin tason silmätulehdus ja pari päivää sitten silmä vuosi todella pahasti ja valot tekevät pahaa. Oon nyt seuraillut sitä ja tänä aamuna näytti siltä, että punotus on ehkä vähän lähtenyt hälvenemään. Oon vältellut piilolinssien ja meikin käyttöä, jos edes tästä vaivasta selviäisi ilman lääkäriin menoa. Voimat ihan nollissa, kun aina jotakin.

Sellaisia kuulumisia tällä kertaa. Nyt mä vaan toivon, että aika auttaa siihen että osa ihmisistä ymmärtää miksi muutin etelään takaisin ja pystyisi vielä joskus käyttäytymään kuin ihminen mua kohtaan. Mulla on ikävä sitä aikaa, kun sävy oli aivan erilainen. Mä en voi muuta kuin pyytää anteeksi ja mahdollisesti olla hiljaa. Antaa aikaa ja antaa heidän sitten lähestyä, kun kokevat sen oikeaksi ja tarpeelliseksi. Ei mulla ole oikeita sanoja, tuntuu että ainoastaan niitä vääriä ja aina joku ottaa ne sarkastisesti tai muulla negatiivisella tavalla. Tällä hetkellä mun kieltämättä onkin aika vaikeaa ilmaista itseäni, koska joutuu miettimään että kuka mä olen ja mitä haluan ja samalla yrittää tehdä kompromisseja muiden kanssa.