Sairastuin noin kuukausi sitten flunssaan tai niin mä luulin, että se oli tavallinen flunssa. Olin jopa Tampereella Andy McCoyn keikalla kipeänä, koska luulin että siitäkin selviää flunssalääkkeiden turvin. Siitä asti myös mun ääniyliherkkyys on ollut vahvaa, koska kävin esimerkiksi fyysisesti kiinni kun en kyennyt kuuntelemaan samoja asioita moneen kertaan. Kotiuduttuani myös myös ärsyttää ihan pienet tavanomaiset äänet! Se on silti pieni murhe verrattuna lähiajan tapahtumiin vaikka onkin häiritsevää.
Toisin kävi, kun oli tarkoitus käydä Helsingissä suunnilleen kolmisen viikkoa sitten hoitamassa asioita koirien kanssa parin päivän ajan ja palata takaisin pohjoiseen. Selvisin samana päivänä psykiatriselle poliklinikalle tekemään kuntoutussuunnitelmaa, kun selvisin Helsinkiin. Junassa sain todella kivuliaan Horton-kohtauksen, että puolet mun kasvoista puutui ja puutuminen levisi saman puolen käteen ja puheen tuottaminen oli vaikeaa. Kuntoutussuunnitelma saatiin tehtyä ja palasin Helsingin asunnolle. Kuume nousi entisestään ja seuraavana päivänä mulla oli yksi tapaaminen. Ennen tapaamiseen menoa soitin tyttäreni isälle, että mun happisaturaatio putosi 80 asti ja pelkäsin keuhkojeni puolesta. Ehdotin, että menemme lyhyeeseen tapaamiseen yhdessä taksilla ja lähdemme siitä päivystykseen. En suostunut sitä edeltävänä yönä lähtemään päivystykseen vaikka lapseni isä niin ehdotti, kun puhelin sekavia kuumeiden kourissa.
Ihminen, joka piti tavata kysyi heti että voinko pahoin ja kerroin olevani kipeä. Hän soitti ambulanssin ja ambulanssissa muistan vastailleeni kysymyksiin, kunnes mulle laitettiin tippa lähes suoraan ja maski naamalle. Sen jälkeen ainut muistikuva on päivystyspaikasta, mutta en muista että multa oltiin otettu verikokeita joiden sanottiin kaikkien olevan pielessä. Tulehdusarvo esimerkiksi oli todella korkealla. Multa oltiin myös otettu sydänfilmi sekä keuhkokuva siirrettävällä laitteella, koska kuntoni oli niin huono etten kyennyt liikkumaan keuhkokuviin itse. Paljastui, että koko oikea keuhkoni on varjostunut ja toisessa keuhkossani oli myös muutoksia. Olin sairastunut tietämättäni influenssan aiheuttamaan keuhkokuumeeseen.
Minut kiidätettiin ambulanssilla teho-osastolle ja sanottiin, että minut nukutetaan seuraavaan päivään asti. Nukutus venyi kymmenen päivän mittaiseksi ja näin kaikenlaisia sedaatiolääkkeiden aiheuttamia unia. Muistan herätessäni, kun kaksi lääkäriä roikkui hengitysputkessani kiinni ja yritin huutaa apua. Kun putki oli saatu pois, itkin koska olin niin järkyttynyt. Ensimmäisenä mielessäni pyörivät, että miten tyttäreni ja eläimeni voivat. Sain lisää rauhoittavaa, koska rauhoituin eikä minulla ole muistikuvia kurkkuni tikkaamisesta. Olin kaiken päälle saanut vielä verenmyrkytyksen ja nukutukseni viidentenä päivänä oli jälleen tullut keuhkojen romahdus. Kaiken seurauksena olen menettänyt muististani paljon asioita ja se ahdistaa edelleen suunnattomasti.
Teho-osastolla sain neljän päivän ajan ennen keuhkopuolelle siirtoa olla yksin suhteellisen suurella alueella verrattuna muihin. Pelkäsin ensimmäisinä öinä nukahtamista, jos en heräisikään enää. Kerroin peloistani ja minua käytiin katsomassa vaikkei koneet olisikaan piipanneet minkään olevan pielessä. Jouduin myös käyttämään samanlaista painemaskia mitä äitini käytti sillä sairaalareissukerralla, kun ei enää palannutkaan kotiin. Sain paniikin heti nähdessäni maskin, mutta onneksi sain rauhoittavaa ja kipulääkettä. Lääkäri sanoi, että jos en käytä sitä tai siitä ei ole hyötyä niin minut nukutettaisiin uudelleen. Se ei todellakaan tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Onneksi siitä oli hyötyä ja urheasti nukuin maski naamalla kaksi yötä rauhoittavien ja kipulääkkeiden turvin.
Kamalaa oli huomata, että kävelykykyni oli mennyt ja ensimmäisellä kerralla sängystä tuoliin siirrettäessä paineeni romahtivat ja jouduin takaisin sänkyyn. Pikkuhiljaa kuntoni lähti kohenemaan, kun minut autettiin muutaman kerran päivässä tuoliin ja sain ottaa pieniä askelia. Minun piti myös opetella syöminen uudelleen ja onneksi sain lisäksi Nutri Drink-juomia etten joutunut käyttämään uudelleen nenämahaletkua. Sen poistaminen ei myöskään tuntunut kivalta ja olin pelännyt sitä jo ennakkoon. Onneksi se oli irronnut vahingossa puoliksi, niin en ehtinyt siinä hetkessä enää pelätä sitä. En tuntenut juurikaan nälän tunnetta ja ruokailuista tuli painajaista, koska pelkäsin miten pieniä määriä olin saanut syötyä. Käsissäni ei myöskään ollut voimaa, jonka vuoksi esimerkiksi haarukan pitäminen ja varsinkin ruuan siihen saaminen oli vaikeaa. Aluksi jouduin myös juomaan pillillä ja nokkamukien avulla. Kaikki ruuan haju ällötti ja syömisten aikana itkinkin, koska se oli niin suuri askel. Hereillä ollessani vietin teho-osastolla nelisen päivää, kunnes pääsin siirtymään keuhko-osastolle. Se oli helpotus, koska teho-osastolla ei saanut käyttää puhelimia enkä saanut keneenkään yhteyttä. Vaikka hoito oli hyvää, niin yhteydenpito oli tarkoin rajattua.
Keuhko-osastolla tyttäreni isä vieraili päivittäin ja hänen kannustamanaan uskalsin lähteä kävelemään. Periaatteessa olisi pitänyt kysyä lupa, mutta en jäänyt sellaisia kysymään koska ahdisti ajatus että liikkuntakykyäni arvioitaisiin tai rajattaisiin. Aluksi otimme pyörätuolin mukaan, koska voimani eivät todellakaan olleet entisensä. Uskalsin ensimmäisenä päivänä jopa mennä itse suihkuun. Seuraavana päivänä emme ottaneet mitään apuvälinettä mukaan ja aloin saada itseluottamusta. Kuntoni koheni ja ruoka alkoi maistua sen verran ettei Nutri Drinkkejä enää tarvittu joten kolmantena keuhko-osastopäivänä minun olisi pitänyt päästä kotiin. Lääkärin kierron jälkeen minulta otettiin sydänfilmi ja koska siinä kaikki ei näyttänyt olevan kunnossa, niin minulla epäiltiin keuhkoveritulppaa. Tiesin, että se on hoidettavissa koska syöpäsairaalla äidillänikin oli. Itkin lähinnä sitä, että en pääse kotiin mutta lääkäri oletti että itken pelkoa. Jouduin keuhkojen kerroskuvaukseen. Onneksi siitä ei löytynyt mitään. Kiukustuin aiemmin hoitajalle pettymystäni, joten hän vaikutti hiukan pelokkaalta kertoen etten siitä huolimatta pääse sinä päivänä kotiin. Tiesin sen jo, joten totesin vaan että päivä sinne tai tänne. Johan yli pari viikkoa oli mennyt. Korkeasta sykkeestä kuitenkin oltiin huolissaan ja kehotettiin seuraamaan sitä sekä varaamaan aika, että sydän ultrattaisiin tai sopiva lääkitys löydettäisiin.
Neljäntenä keuhko-osastopäivänä viimein pääsin pois. Siihen vaikutti myös se, että kerroin jääväni tyttäreni isän luokse Helsinkiin kontrollien ajaksi. Mitä kontrolleihin tulee, niin kuvien todettiin hiukan siistiytyneen mutta keuhkopussissani todettiin olevan hiukan nestettä. Se selittäisi oikealla puolen rintaani olevan kivun.
Muutama päivä sitten palasin koirieni kanssa pohjoiseen ja oli ihana nähdä tytärtäni kolmen viikon jälkeen sekä kissojani. En ole koskaan ollut heistä niin pitkään erossa. Mulla oli kaksi saattajaa Helsingin päässä junaan ja se helpotti, koska musta ei olisi ollut kantamaan toista koiraa liukuportaissa. Helsingissä ei siis vieläkään toimi hissi asemalla. Matkalaukku oli hiukan vaikeaa saada alas, mutta sekin onnistui sisulla. Juuri nyt mulla on suhteellisen hyvä olla eikä kipuja ole ainakaan häiritsevästi. Toimintakyky ei ole vielä entisensä eikä syömiset täysin, mutta pikkuhiljaa. Ruokaa täytyy syödä hitaasti ja maltillisesti ettei vatsa reagoi pahoin. Eniten koen, että mun henkinen puoli on kärsinyt. Vaikka tehohoito pelasti mun hengen sekä ambulanssin soittaja, niin siitä huolimatta tämä oli mulle erittäin traumaattinen kokemus. Oon pyrkinyt olla ajattelematta sitä, mutta tiedän sen kostautuvan jossakin vaiheessa. Seuraava keskusteluaika mulla on psykiatrisella poliklinikalla parin kuukauden päästä, missä voin ehkä purkaa noita ajatuksia. Tänään aloitin nettiterapian ja hoidinkin ensimmäisen istunnon. Olisin voinut tehdä sitä lisääkin, mutta se oli rajattua että seuraava istunto avautuu 12 tunnin päästä. Myös omia töitä olisi aloiteltava. Tavallaan hyvä, että voi uppoutua johonkin mutta silti niitä huonoja juttuja olisi purettava pois.
Eilen oli jo pitkästä aikaa parempi päivä, mutta mua sisäisesti itkettää esimerkiksi äiskän tavarat, se etten ole ollut mukana täällä missään kolmen viikon aikana ja asiat ovat tietyllä tavalla muuttuneet. Äiti tuntui olevan lähempänä, kun näin näyn ennen nukutusta että äiti itki yksi tietty sininen takki päällä. Kysyin, että: "Äiti?" mutta hän ei vastannut mitään, itki vain käsiinsä. Sen jälkeen mut ilmeisesti nukutettiinkin ja ne muut valveunet olivatkin sitten erikseen. Oli myös hauskoja sattumia, että hereillä ollessani kipulääkkeissä olin vaatinut paperia ja kynää ja herätessänikin käteni olivat edelleen musteessa, koska olin halunnut kirjoittaa asioita ja olin jopa pyytänyt päästä tupakalle, hahah! Suurimman osan ajasta tuntuu, että romahdus on lähellä mutta lääkkeiden turvin mä olen pitänyt pintani. Mä en halua romahtaa, koska keuhkojeni takia mä en uskalla pahemmin edes nauraa puhumattakaan itkemisestä. On elettävä päivä kerrallaan ja toivottava, että kaikki tasaantuu. Just nyt muuta mä en voi tehdä vaikka onkin todella paha olla. Juuri kun ehdin sopeutua tänne, niin kaikki alkaa alusta. Se ehkä on yksi pahimmista asioista. Mun sisäinen tuska on jotain niin suurta, että se sattuu ihan suoraan sydämeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti