29. helmikuuta 2020

Ajatuksia lähiajan tapahtumista ja tulevia suunnitelmia

Pian olisi taas tiedossa seuraava Helsingin matka ja tällä kertaa mä todella toivon, että ei tule mitään ylimääräisiä, ikäviä yllätyksiä. Mulla on tiedossa keskusteluaika psykiatrisella poliklinikalla, hammaslääkäri, rokotukset influenssaa ja keuhkokuumetta vastaan sekä keuhkolääkärin määräämät verikokeet ja keuhkokuvat. Saa ainakin kaikki hoidettua kerralla vaikka reissu venyykin suunnilleen parin viikon mittaiseksi. Harmittaa ainoastaan se, että eläinpaikat olivat jo menneet, niin en saa edes Bambia mukaan. Se on aiemmin toiminut mulle tukena ja turvana. Tää oli niin paha isku, että meinasi oikeasti iskeä paniikki kun tajusin ettei tämä mennytkään niin kuten piti.



Aiemmin yritin pitää pintani ja olla ajattelematta teho-osastoon liittyviä asioita. Se ei kuitenkaan ole onnistunut, koska oon jälleen alkanut nähdä painajaisia ja oon saanut kuoleman pelon siinä mielessä että asiat ovat edelleen kesken vielä tässä maailmassa. Silloin kun paha olo ottaa vallan, niin kuolema todellakin tuntuisi vapautukselta kuten terveystietoihini oli kirjattu ajatuksiani. Juuri nyt mä en kuitenkaan halua kuolla vaikka hetkittäin tuntuukin todella pahalta. Oon suoranaisesti ollut aika masentunut ja sen huomaa esimerkiksi siitä, että mä en tällä hetkellä edes jaksa miettiä mun Helsingin asunnon kohtaloa. Ainakin selvisi, että sinne on tulossa putkiremontti nyt ensi vuonna mikä on oikein hyvä asia kuitenkin. Aiemmin mulla oli sen suhteen enemmänkin ajatuksia, mutta juuri nyt mä en jaksa. Mun voimat on aika lopussa. Mulla oli juuri soittoaika psykiatrisen poliklinikan lääkärille ja kysyin sitten, että mitä tehdä kun mun ollessa sairaalahoidossa mun yhden päivittäislääkkeen määrä olikin virheellisesti puolitettu. Mua kehotettiin jatkamaan taas täydellä annoksella joten päätin sitten antaa sille lääkkeelle vielä mahdollisuuden.

" Rinta joka ei nouse enää, keuhkot jotka eivät hengitä. Sanoit älä itke, olen kuollut vain hetken. Pian kuitenkin näemme ja käteni kaulaasi kiedon. Yksinäiset minuutit vuosiksi kääntyvät. " - Turmion Kätilöt - Vihko


Kun keuhko- ja kaulakipu alkoi hellittää, niin tilalle iskivät Horton-kohtaukset. Onneksi pullossa on edelleen happea jäljellä ja kortisonikuuri on auttanut pitämään kivut poissa. Pientä, normaalia migreeniä on ollut mutta se ei tunnu suurelta asialta verrattuna noihin Horton-kohtauksiin. Kävin neurologin määräämissä verikokeissa ja tulokset saan ensi kuun alussa. Pelkään jo valmiiksi, että mitäs sitten jos kivut palaavat eikä sopivia kipulääkkeitä edelleenkään löydetä. Sitten mun on vaan varattava uusi aika yksityiselle neurologille, koska sekin meni pieleen mun ollessani teho-osastolla. Yksi keino mitä oon edelleen hyödyntänyt, on se että oon vaikka keskellä yötä mennyt kuumaan suihkuun hetkeksi aikaa. Lisäksi yleensä juon pienen tölkin energiajuomaa ja oon muutenkin pyrkinyt pitämään energiajuomat nyt minimissä. Oon yrittänyt miettiä monet lääkkeettömät keinot ahdistuksen vähentämiseksi. Ahdistuneisuus on yksi pahin juttu joka saa mut hermostuneeksi ja sen myötä raivon valtaan ihan pienistäkin asioista joihin en tavallisesti reagoisi niin voimakkaasti. Jotta mun lievä ylipaino ei tuottaisi keuhkoille ongelmia niin oon kiinnittänyt ruokavalioon enemmän huomiota jotta paino lähtisi vähän laskuun ja että ruokavalio pysyisi mahdollisimman terveenä. Mulla on aiemmin ollut moneen kertaan syömisen kanssa ongelmia, että en oo saanut alas lähes mitään joten senkin vuoksi ruokarytmit ovat tärkeitä. Tyttären vaari osti mulle sairaalahoidosta päästyäni jotakin juomaa joka sisältää monet vitamiinit, niin oon ottanut sitä raudan lisäksi kaksi ruokalusikallista päivässä. Musta tuntuu, että pienin askelin saisi karsittua epäterveellisiä juttuja pois vaikka tottakai herkkupäivätkin ovat sallittuja. Silloin kun mulla on herkkupäivä, niin silloin se on jotain pikaruokaa koska mun tekee todella harvoin mieli makeaa. Ennen mun oli vaikeaa painoa pudottaessani katsoa jotakuta mässyttämässä mun seurassa jotakin makeaa, mutta enää se ei tuota minkäänlaisia ongelmia. Tupakointi pitäisi vielä jättää pois. Mua harmittaa, että retkahdin siihen jälleen sairaalasta päästyäni. Haluaisin kuitenkin pyrkiä siihen, että lopettaisin sen viimeistään sitten kun seuraavat keuhkokuvat otetaan parin viikon päästä.


Mun ajatukset on aivan sekaisin ja on niin paljon myös sellaista mitä en ainakaan toistaiseksi voi tänne kirjoittaa enkä kertoa edes omille hoitokontakteilleni. Ne on vaikeita psyykkisiä asioita. Mä en vaan viihdy näin, mutta en voi oikein tehdäkään asioiden eteen mitään.

" Oon saanu diagnoosei joit en oo pyytäny, mut ei ne pyydä lupaa. Äkkilähtö ollu monestikki liian lähellä, ku maailma ympäril katos, ristiriidois aivot yhtäkkii hajos. Motivaatioo mun piti ettimällä ettii, mut päätin et mä selviin. Vaik tunnistat mun kasvot, sä et tunne mua. Ei, et tunne mua ja vaik päältäpäin oon ookoo silmät vielki ettii lähint hätäreittii. Oon pelänny kosketusta, älä koske mua. " - Anniina - Sä et tunne mua



Alkuviikosta tuli käytyä tytön kanssa 4-vuotis neuvolan kontrollikäynnillä ja kaikki meni yllättävän hienosti. Hän sai kurkkumätä yms rokotteen sekä rokotteen influenssaa vastaan. Lääkärin tarkastus varattiin huhtikuulle ja seuraava tarkastus onkin sitten vuoden päästä. Oon niin ylpeä mun tyttärestä. Hän vie suurimman osan ajasta mun elämästä, mutta en silti vaihtaisi mitään pois. Välillä on silti ihanaa, että voi rauhassa istua miettimään ja kirjoittaa ajatuksiaan vaikkapa tämän blogin muodossa. Myöhemmin on myös helpompaa hahmottaa lukiessa vanhempia tekstejä, että miten mun ajatukset ovat muuttuneet.

Hommasin muutaman kirjan liittyen epävakaaseen persoonaallisuushäiriöön sekä sivussa jonkinlaisen surukirjan. Vaikka oon tunnesäätelykirjan (Viisas mieli) alkupäässä, niin oon saanut jo joistakin asioista kiinni. Se mikä muhun esimerkiksi on vaikuttanut, niin on vaikkapa koulun opettajat aikanaan. Mun tuntemukset koulukiusaamiseen liittyen on tukahdutettu joka teki musta loppujen lopuksi sen syrjään vetäytyneen joka kiehui sisäisesti. Mitä enemmän kasvoi, niin sitä voimakkaammin mä olen alkanut reagoimaan eri ärsykkeisiin kuten ihmisten käyttäytymiseen ja tulkitsemiseen. Oon myös todella impulsiivinen ja toimin sen mukaan. En jää miettimään seurauksia silloin, kun tuon mielipiteeni julki. Mä en halua pilata muilta mitään, mutta mä aion nyt ja jatkossa kokea ainakin itse niin, että esimerkiksi kaikki mun vihan tunteet on sallittuja. Jos joku ihminen suututtaa mut, niin tuun muistamaan sen aina ja loppujen lopuksi sitä ihmistä ei enää ole olemassa mulle jos ei ole pakko. Aika harvoissa tilanteissa on pakko. Mua helpottaa se, että saan nimenomaan karsittua niitä negatiivisia ihmisiä pois, myös omasta suvustani muiden lisäksi. Oon tietoinen siitä, että voin myös itse omalla käytökselläni tulla hylätyksi mutta mä en aio esittää jotain sellaista mitä mä en ole.

" Tunteet kertovat, kenen seurassa meidän on hyvä olla ja kenen seura ei tunnu kovinkaan miellyttävältä. Tunteilla ja mielipiteillä on merkitystä, kun pohdimme, mitä haluamme tehdä elämässämme, mitä opiskella, mitä harrastaa tai miten asua. Ihminen, joka ei pysty luottamaan näin tärkeään tiedonlähteeseen, on eksyksissä elämässään, kuin suunnistamassa vailla kompassia. "

" Uskallettuaan lopulta tuoda esiin todellista tuskaansa hän kuvasi terapeuttinsa ihmetelleen, minne se mukavia juttuja kertonut henkilö X katosi. Monet peittävät vaikeita tunteitaan myös hoitavilta ihmisiltään. Valitettavasti ympäristö voi niin vahvasti palkita tällaista aidot tunteet peittävää selviytymistyyliä, että se vain lujittuu läpi elämän. "

" Mitätöivän ympäristön oppi "ei ole hyvä näyttää, miltä oikeasti tuntuu" johtaa siis siihen, että ihminen tulee yhä uudestaan ohitetuksi ja mitätöidyksi. Muut joko eivät lainkaan ymmärrä ihmisen olevan hädässä tai voivat jopa kuvitella ihmisen liioittelevan, jos sanallinen tai sanaton viesti on ristiriitainen: "Tuskin hän nyt niin epätoivoinen on, hänhän vaikuttaa pirteältä. "

Kun muutin Ylivieskaan, niin täälläkin on ollut suuria muutoksia. Joskus mietin, että oonko mä tehnyt virheen ajautuessani tänne mutta miksi muuallakaan olisi sen parempi olla? Vai onko mussa vaan sellainen sisäinen levottomuus etten mä viihdy paikallani? Mun sopeutuminen tänne alkoi tavallaan uudelleen ja tuntui kuin tuon teho-osasto kokemuksen myötä multa olisi pudonnut pohja ihan kaikelta. Joku aika sitten mulle kaikki oli aivan yhdentekevää ja käytännössä mä en tuntenut yhtään mitään, en ketään enkä mitään kohtaan. Pikkuhiljaa oon pääsemässä kiinni, mutta silti elämän yllätyksellisyys pelottaa mua. En oo valmis vielä lähtemään täältä joten sen vuoksi mun on vietävä asioita eteenpäin eikä ajateltava, että "sitten kun". Viikkojen jälkeen oli niin paha olla, että viilsin. Mä en häpeä sitä, koska se helpottaa mun oloa edes hetkellisesti ilman että teen jotain vielä pahempaa. Se ainoastaan harmittaa, että viime kerrasta oli aikaa ja lähtölaskenta alkaa tavallaan alusta. Miksi sellaista toisaalta pitäisi edes laskea? Lähipäivät ovat olleet aika vaikeita. En tiedä, että johtuuko se siitä että oon omatoimisesti yrittänyt vähentää lääkkeitä. Nyt ei auta kuin toivoa, että tulevat päivät olisivat parempia. Nyt on taas viikonloppu vaikkei sillä tässä elämäntilanteessa niin kamalasti merkitystä ole. Viime viikonlopusta täytyy silti mainita, että se oli kyllä kiva kun mut ja tyttö yllätettiin pienillä synttärijuhlilla. Innostuin kuntouttamaan jalkojanikin ja tein parikin eri lenkkiä tutkaillen paikkoja. Saa olla niin tyytyväinen, että on omat jalat jotka kantaa. Mä olisin halunnut tästä positiivisemman tekstin, mutta nyt mä en vaan pysty siihen oman pääni takia. Toivottavasti elämän pienet ilon hetket kuitenkin välittyvät kuvien muodossa. Äidin kuolemastakin on tänään jo kahdeksan kuukautta. Mä en voi käsittää miten aika vaan vierii, mutta siitä huolimatta tuntuu kuin kaikesta olisi vasta pari kuukautta ja suru on edelleen todella vahvana.

" Pohjolan prinsessa tahtoo vapauteen, villamyssy päähän ja vallankumoukseen. "

" Help, I have done it again. I have been here many times before. Hurt myself again today. " - Sia - Breathe Me



















3. helmikuuta 2020

Andy McCoyn keikka ja joutuminen teho-osastolle

Sairastuin noin kuukausi sitten flunssaan tai niin mä luulin, että se oli tavallinen flunssa. Olin jopa Tampereella Andy McCoyn keikalla kipeänä, koska luulin että siitäkin selviää flunssalääkkeiden turvin. Siitä asti myös mun ääniyliherkkyys on ollut vahvaa, koska kävin esimerkiksi fyysisesti kiinni kun en kyennyt kuuntelemaan samoja asioita moneen kertaan. Kotiuduttuani myös myös ärsyttää ihan pienet tavanomaiset äänet! Se on silti pieni murhe verrattuna lähiajan tapahtumiin vaikka onkin häiritsevää.




 


Toisin kävi, kun oli tarkoitus käydä Helsingissä suunnilleen kolmisen viikkoa sitten hoitamassa asioita koirien kanssa parin päivän ajan ja palata takaisin pohjoiseen. Selvisin samana päivänä psykiatriselle poliklinikalle tekemään kuntoutussuunnitelmaa, kun selvisin Helsinkiin. Junassa sain todella kivuliaan Horton-kohtauksen, että puolet mun kasvoista puutui ja puutuminen levisi saman puolen käteen ja puheen tuottaminen oli vaikeaa. Kuntoutussuunnitelma saatiin tehtyä ja palasin Helsingin asunnolle. Kuume nousi entisestään ja seuraavana päivänä mulla oli yksi tapaaminen. Ennen tapaamiseen menoa soitin tyttäreni isälle, että mun happisaturaatio putosi 80 asti ja pelkäsin keuhkojeni puolesta. Ehdotin, että menemme lyhyeeseen tapaamiseen yhdessä taksilla ja lähdemme siitä päivystykseen. En suostunut sitä edeltävänä yönä lähtemään päivystykseen vaikka lapseni isä niin ehdotti, kun puhelin sekavia kuumeiden kourissa.








Ihminen, joka piti tavata kysyi heti että voinko pahoin ja kerroin olevani kipeä. Hän soitti ambulanssin ja ambulanssissa muistan vastailleeni kysymyksiin, kunnes mulle laitettiin tippa lähes suoraan ja maski naamalle. Sen jälkeen ainut muistikuva on päivystyspaikasta, mutta en muista että multa oltiin otettu verikokeita joiden sanottiin kaikkien olevan pielessä. Tulehdusarvo esimerkiksi oli todella korkealla. Multa oltiin myös otettu sydänfilmi sekä keuhkokuva siirrettävällä laitteella, koska kuntoni oli niin huono etten kyennyt liikkumaan keuhkokuviin itse. Paljastui, että koko oikea keuhkoni on varjostunut ja toisessa keuhkossani oli myös muutoksia. Olin sairastunut tietämättäni influenssan aiheuttamaan keuhkokuumeeseen.
 



Minut kiidätettiin ambulanssilla teho-osastolle ja sanottiin, että minut nukutetaan seuraavaan päivään asti. Nukutus venyi kymmenen päivän mittaiseksi ja näin kaikenlaisia sedaatiolääkkeiden aiheuttamia unia. Muistan herätessäni, kun kaksi lääkäriä roikkui hengitysputkessani kiinni ja yritin huutaa apua. Kun putki oli saatu pois, itkin koska olin niin järkyttynyt. Ensimmäisenä mielessäni pyörivät, että miten tyttäreni ja eläimeni voivat. Sain lisää rauhoittavaa, koska rauhoituin eikä minulla ole muistikuvia kurkkuni tikkaamisesta. Olin kaiken päälle saanut vielä verenmyrkytyksen ja nukutukseni viidentenä päivänä oli jälleen tullut keuhkojen romahdus. Kaiken seurauksena olen menettänyt muististani paljon asioita ja se ahdistaa edelleen suunnattomasti.


Teho-osastolla sain neljän päivän ajan ennen keuhkopuolelle siirtoa olla yksin suhteellisen suurella alueella verrattuna muihin. Pelkäsin ensimmäisinä öinä nukahtamista, jos en heräisikään enää. Kerroin peloistani ja minua käytiin katsomassa vaikkei koneet olisikaan piipanneet minkään olevan pielessä. Jouduin myös käyttämään samanlaista painemaskia mitä äitini käytti sillä sairaalareissukerralla, kun ei enää palannutkaan kotiin. Sain paniikin heti nähdessäni maskin, mutta onneksi sain rauhoittavaa ja kipulääkettä. Lääkäri sanoi, että jos en käytä sitä tai siitä ei ole hyötyä niin minut nukutettaisiin uudelleen. Se ei todellakaan tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Onneksi siitä oli hyötyä ja urheasti nukuin maski naamalla kaksi yötä rauhoittavien ja kipulääkkeiden turvin.


Kamalaa oli huomata, että kävelykykyni oli mennyt ja ensimmäisellä kerralla sängystä tuoliin siirrettäessä paineeni romahtivat ja jouduin takaisin sänkyyn. Pikkuhiljaa kuntoni lähti kohenemaan, kun minut autettiin muutaman kerran päivässä tuoliin ja sain ottaa pieniä askelia. Minun piti myös opetella syöminen uudelleen ja onneksi sain lisäksi Nutri Drink-juomia etten joutunut käyttämään uudelleen nenämahaletkua. Sen poistaminen ei myöskään tuntunut kivalta ja olin pelännyt sitä jo ennakkoon. Onneksi se oli irronnut vahingossa puoliksi, niin en ehtinyt siinä hetkessä enää pelätä sitä. En tuntenut juurikaan nälän tunnetta ja ruokailuista tuli painajaista, koska pelkäsin miten pieniä määriä olin saanut syötyä. Käsissäni ei myöskään ollut voimaa, jonka vuoksi esimerkiksi haarukan pitäminen ja varsinkin ruuan siihen saaminen oli vaikeaa. Aluksi jouduin myös juomaan pillillä ja nokkamukien avulla. Kaikki ruuan haju ällötti ja syömisten aikana itkinkin, koska se oli niin suuri askel. Hereillä ollessani vietin teho-osastolla nelisen päivää, kunnes pääsin siirtymään keuhko-osastolle. Se oli helpotus, koska teho-osastolla ei saanut käyttää puhelimia enkä saanut keneenkään yhteyttä. Vaikka hoito oli hyvää, niin yhteydenpito oli tarkoin rajattua.
 


Keuhko-osastolla tyttäreni isä vieraili päivittäin ja hänen kannustamanaan uskalsin lähteä kävelemään. Periaatteessa olisi pitänyt kysyä lupa, mutta en jäänyt sellaisia kysymään koska ahdisti ajatus että liikkuntakykyäni arvioitaisiin tai rajattaisiin. Aluksi otimme pyörätuolin mukaan, koska voimani eivät todellakaan olleet entisensä. Uskalsin ensimmäisenä päivänä jopa mennä itse suihkuun. Seuraavana päivänä emme ottaneet mitään apuvälinettä mukaan ja aloin saada itseluottamusta. Kuntoni koheni ja ruoka alkoi maistua sen verran ettei Nutri Drinkkejä enää tarvittu joten kolmantena keuhko-osastopäivänä minun olisi pitänyt päästä kotiin. Lääkärin kierron jälkeen minulta otettiin sydänfilmi ja koska siinä kaikki ei näyttänyt olevan kunnossa, niin minulla epäiltiin keuhkoveritulppaa. Tiesin, että se on hoidettavissa koska syöpäsairaalla äidillänikin oli. Itkin lähinnä sitä, että en pääse kotiin mutta lääkäri oletti että itken pelkoa. Jouduin keuhkojen kerroskuvaukseen. Onneksi siitä ei löytynyt mitään. Kiukustuin aiemmin hoitajalle pettymystäni, joten hän vaikutti hiukan pelokkaalta kertoen etten siitä huolimatta pääse sinä päivänä kotiin. Tiesin sen jo, joten totesin vaan että päivä sinne tai tänne. Johan yli pari viikkoa oli mennyt. Korkeasta sykkeestä kuitenkin oltiin huolissaan ja kehotettiin seuraamaan sitä sekä varaamaan aika, että sydän ultrattaisiin tai sopiva lääkitys löydettäisiin.

 


Neljäntenä keuhko-osastopäivänä viimein pääsin pois. Siihen vaikutti myös se, että kerroin jääväni tyttäreni isän luokse Helsinkiin kontrollien ajaksi. Mitä kontrolleihin tulee, niin kuvien todettiin hiukan siistiytyneen mutta keuhkopussissani todettiin olevan hiukan nestettä. Se selittäisi oikealla puolen rintaani olevan kivun.


Muutama päivä sitten palasin koirieni kanssa pohjoiseen ja oli ihana nähdä tytärtäni kolmen viikon jälkeen sekä kissojani. En ole koskaan ollut heistä niin pitkään erossa. Mulla oli kaksi saattajaa Helsingin päässä junaan ja se helpotti, koska musta ei olisi ollut kantamaan toista koiraa liukuportaissa. Helsingissä ei siis vieläkään toimi hissi asemalla. Matkalaukku oli hiukan vaikeaa saada alas, mutta sekin onnistui sisulla. Juuri nyt mulla on suhteellisen hyvä olla eikä kipuja ole ainakaan häiritsevästi. Toimintakyky ei ole vielä entisensä eikä syömiset täysin, mutta pikkuhiljaa. Ruokaa täytyy syödä hitaasti ja maltillisesti ettei vatsa reagoi pahoin. Eniten koen, että mun henkinen puoli on kärsinyt. Vaikka tehohoito pelasti mun hengen sekä ambulanssin soittaja, niin siitä huolimatta tämä oli mulle erittäin traumaattinen kokemus. Oon pyrkinyt olla ajattelematta sitä, mutta tiedän sen kostautuvan jossakin vaiheessa. Seuraava keskusteluaika mulla on psykiatrisella poliklinikalla parin kuukauden päästä, missä voin ehkä purkaa noita ajatuksia. Tänään aloitin nettiterapian ja hoidinkin ensimmäisen istunnon. Olisin voinut tehdä sitä lisääkin, mutta se oli rajattua että seuraava istunto avautuu 12 tunnin päästä. Myös omia töitä olisi aloiteltava. Tavallaan hyvä, että voi uppoutua johonkin mutta silti niitä huonoja juttuja olisi purettava pois.






Eilen oli jo pitkästä aikaa parempi päivä, mutta mua sisäisesti itkettää esimerkiksi äiskän  tavarat, se etten ole ollut mukana täällä missään kolmen viikon aikana ja asiat ovat tietyllä tavalla muuttuneet. Äiti tuntui olevan lähempänä, kun näin näyn ennen nukutusta että äiti itki yksi tietty sininen takki päällä. Kysyin, että: "Äiti?" mutta hän ei vastannut mitään, itki vain käsiinsä. Sen jälkeen mut ilmeisesti nukutettiinkin ja ne muut valveunet olivatkin sitten erikseen. Oli myös hauskoja sattumia, että hereillä ollessani kipulääkkeissä olin vaatinut paperia ja kynää ja herätessänikin käteni olivat edelleen musteessa, koska olin halunnut kirjoittaa asioita ja olin jopa pyytänyt päästä tupakalle, hahah! Suurimman osan ajasta tuntuu, että romahdus on lähellä mutta lääkkeiden turvin mä olen pitänyt pintani. Mä en halua romahtaa, koska keuhkojeni takia mä en uskalla pahemmin edes nauraa puhumattakaan itkemisestä. On elettävä päivä kerrallaan ja toivottava, että kaikki tasaantuu. Just nyt muuta mä en voi tehdä vaikka onkin todella paha olla. Juuri kun ehdin sopeutua tänne, niin kaikki alkaa alusta. Se ehkä on yksi pahimmista asioista. Mun sisäinen tuska on jotain niin suurta, että se sattuu ihan suoraan sydämeen.