Pari viikkoa meni todella mukavasti ja energisesti. Nyt mun on pakko niellä ylpeyteni ja myöntää, että sieltä se huono kausi taas saapui ja mulla ei oo muita sanoja kuin nämä:
Jos voisi joskus tehdä kerrankin kuten itse haluaa, niin sulkisin puhelimen ja katoaisin johonkin täysin yksin. Oon väsynyt, voimaton ja ärsyyntynyt. Pienikin sana saa mut todella räjähdysherkäksi. Pienikin asia väsyttää mut aivan täysin. Päivän oivallus on se, että pienenä uskoi painajaisten tulevan toteen vain elokuvissa. Nyt tajuan, että elän itse painajaisessa eikä mihinkään pääse pakoon. Ei mihinkään. Taas odotellen, että vieläkö mä jaksan nousta tästä. Ei oo ketään, kuka ymmärtäisi mua täysin tai edes puoliksi. Kukaan ei käy läpi samanlaista elämäntilannetta. Jos jotkut hehkuttavat olevansa kuin sielunsiskoja tai veljiä, niin mä en todellakaan tiedä mitä se tarkoittaa käytännössä! Mulle se ei tarkoita yhtään mitään. Enkä tiedä mistään mitään muuta kuin sen, että oon kyllästynyt ottamaan lava kaupalla paskaa mun niskaan. Ja tää on asia, jolle mä en itse voi mitään. Kuten oon edellisissä teksteissä sanonut, että miten pienistä asioista voi olla onnellinen, niin seison edelleen niiden sanojen takana. Joskus kun tapahtuu liikaa vain niitä huonoja asioita, niin kyllä se vetää maton alta ja kunnolla. Useammin toivon kuolevani kuin koen olevani onnellinen. Tää ei ole blogi, jossa asioita kaunistellaan vaan sanon suoraan miltä musta tuntuu.
Olipa suppea teksti ja luulenkin etten tuu hetkeen saamaan mitään tännekään aikaiseksi. Nyt on se hetki, kun täytyy ottaa itselleen aikaa ja yrittää nousta ylös. Oon aivan loppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti