I miss me. The old me, the happy me.

Mistähän sitä taas aloittaisi, kun on muutenkin niin sekavat fiilikset? Onhan siitä vierähtänyt vähän aikaa, kun oon ihan vain avautunut fiiliksistä ja muutenkin päivitellyt nykyhetken asioita pintaa syvemmältä.

Mitä kylpyhuoneremonttiin tulee, niin nythän sen kanssa alkaa jo kuudes viikko. Tässä on taas viikko mennyt hukkaan, sillä kun remppajätkä ilmoitti että lattia on täysin kuiva niin eihän täällä ole taaskaan näkynyt ketään. Tänään kun tuli soitettua asiasta, niin eihän tuo tiedonkulku ollut jälleen toiminut eli kenelläkään ei ollut tiedossa, että lattia on jo kuiva! Ei vaan voida ymmärtää, että miten kovasti helpottaa elämää, kun saa käydä suihkussa, pestä koirat, pestä pyykkiä... Mieli tekisi laukoa pari kirosanaa ellei useampikin. Ja että taloudessa jossa on lapsi, niin pitäisi hoitaa remontit ennen muita? Paskan vitut sanon minä.

Aiemmin jo mainitsin siitä, että väsymys on palannut takaisin ja että pitäisi soitella lääkärille päivittäislääkkeen annostuksen nostamisesta. En oo saanut sitä aikaiseksi enkä myöskään varattua uutta aikaa psykiatrille jonka peruin. Ei vaan ole taas paljonkaan jaksamista ja motivaatioita mihinkään. Olo on ulkopuolinen ja tuntuu, että en mä ole tästä maailmasta. Sanotaan vain asioita, jotka luullaan tietävänsä. Ei kukaan pääse mun pään sisään. En tiedä millainen mun pitää olla, miten sopeutua tähän maailmaan? Oon niin kyllästynyt tähän kaikkeen, että lääkkeitä on taas mennyt enemmän ja itsetuhoiset ajatukset palanneet. Juuri pari iltaa sitten mun teki mieli juoda pää täyteen ja vetää purkillinen lääkkeitä naamaan, toivoa että kuolisin johonkin hengityslamaan enkä enää aamulla heräisi. En tiedä sitäkään, että onko mulla edes oikeutta tuntea näin vai onko tämä kaikki vaan mun sairaan pään sisällä? Ei sellaista ihmeparantumista tule, että mä voisin tasapainoisesti. Ja ei, kyse ei ole mistään pienestä mielialan romahtamisesta. Ei, en kaipaa sanoja että kyllä se siitä. Oon niin kyllästynyt kaikkeen, että joskus menettää toivonsa ja olisi valmis nappaamaan suuhunsa ihan mitä vain että olo hellittäisi, eikä tarvitsisi suunnitella miten tappaa itsensä ettei varmasti jäisi kitumaan. Nyt se on taas sanottu, siltä musta tuntuu... ainakin suurimman osan ajasta ja pelkään itseäni.

" Kun maailma on bad niin hyvältä tää tuntuu, kun alkaa painaa päät niin pillereit ja punkkuu. "

Ruma - Tina Tönäp
 

Viikon takainen minireissu piristi omalla tavallaan, mutta jotenkin sen jälkeen normaali arkeen palaaminen on ollut vaikeaa. Ehkä se johtuu vaan siitä, että alkoholia tuli juotua kerrankin runsaammin ja ehkä ne vaikutukset tuntuvat edelleen jollain tasoa. Tänään kuitenkin tuli taas aloitettua lenkkeily ahkerammin ja vedettyä seitsemän kilometrin lenkki. Se on hyvä alkuunsa! Latasin myös jonkun 7 minuutin treenisovelluksen, joka sisältää päivässä aina viisi harjoitusta. Mun mielestä se on ihan kiva muun liikunnan ohelle, saa nähdä kehittyisikö kunto tässä samalla kun painokin putoaa! Pitkästä aikaa uskaltauduin käymään vaa'alla tuossa hetki sitten ja olihan se paino pudonnut, hyvä minä! Kun jatkaa tätä samaa ruokavaliota ja liikuntaa, niin oon varma että vielä ne tavoitteet tulee saavutettua ja voin olla ylepä itsestäni. Kun miettii, niin mun elämässä ei ole asioita kamalasti pielessä kun ajattelee järjellä ja positiivisella asenteella. Jostain kuitenkin ne synkät ajatukset nostavat päätänsä ja yrittävät taas ajaa mut hulluuden kynnykselle. Mä en halua sitä! Usein tuntuu jopa hengittäminen niin vaikealta, että saa mennä sekunnin ja minuutin kerrallaan eteenpäin tässä elämässä. Muutamia vuosia sitten mä luulin, että tällaiset voimakkaat mielialan heittelyt kuuluivat johonkin teini-ikään, mutta ei se mennytkään niin... Mä olen jo 24 ja ajoittain tämä vain pahenee.

I'm my problem but also my solution

Kuten aiemmassa postauksessani mainitsinkin mahdollisesta työjutusta, niin tuon koulutusosuuden jälkeen paikka oli mun! Nyt ei ainakaan toistaiseksi voi kukaan tulla sanomaan, että en tekisi mitään. Se tuntuu joskus erittäin kiusalliselta kun joku kysyy, että mitä opintoja mulla on alla ja mitä teen elääkseni. Mulla ei vaan kertakaikkiaan lukion jälkeen ollut minkäänlaista motivaatiota jatkaa opintoja, koska en ollut tyytyväinen suorituksiini. Tunsin itseni mitättömäksi ja suurin syy opintojen pois jäämiselle oli se, että sosiaaliset tilanteet ovat mulle todella suuri painajainen. Olen kärsinyt tästä ala-asteesta asti erittäin ikävien kokemusten vuoksi. Ala- ja yläasteella lintsasin esitelmistä niin paljon kuin mahdollista ja aivot kävivät tyhjää tunneilla, koska pelkäsin koko ajan jos opettaja pakottaa vastaamaan viittaamatta kysymyksiin yms. Lukiossa sain lääkityksen jännityksen muuttuessa todelliseksi paniikiksi, mutta siitä huolimatta en kyennyt esitelmiin muiden edessä. Sain onneksi joustoa pitää ne vain opettajille. Viimeinkin tällä hetkellä mun elämänpolulle on risujen sijasta ripoteltu myös ruusuja... Nyt voisin vähän avata aiempia/myös hieman edelleen tämän hetkisiä fiiliksiä enemmän.

Oon muualla sosiaalisessa mediassa maininnut siitä, että miten mun mieliala on laskenut lääkityksestä huolimatta. Se alkoi näkymään itkuisuutena ja käsittämättömänä ahdistuksena. En osaa ajatella ahdistuksen kourissa ollenkaan järkevästi, että mikä mua tarkalleen ahdistaa. Ei ole mitään ulospääsyä. Painajaiset tulevat uniin ja aamulla henkisen väsymyksen vuoksi herätys vain siirtyy ja siirtyy. Välillä on niin paha olla, että itsemurha tuntuu enää ainoalta keinolta päästä ulos tästä kaikesta. Aiemmin tuntui siltä, että musta ei ole mihinkään ja että miten ihmeessä mä voisin pitää muista huolta, jos en kykene pitämään itsestänikään huolta. Viimein sain itseni siihen tilaan, että soitin lääkäriin ja kerroin suoraan, että millaisia tuntemuksia mulla on ja että itsetuhoiset aikeet ovat palanneet, joista luulin jo pääseväni eroon. Mulla on aivan selkeä visio siitä, että miten voisin vaan hypätä täältä talon ylimmän kerroksen parvekkeelta alas, päästää irti kaikesta ja olla varma, että mua ei vain yksinkertaisesti olisi. Mun ei tarvitsisi enää tuntea tätä kaikkea tuskaa. Sen takia olen ollut aika etäinen monia kohtaan, sillä silloin se olisi helpompaa myös kaikille. En ole uuden vuoden jälkeen tavannut ketään paitsi tänään kävin äidillä, joka kohensi mielialaa. Äidin luona tuntee aina olevansa turvassa eikä ahdista. Siellä on mun turvapaikka. Joskus pahimmissa tiloissa mä voisin oikeasti toteuttaa nämä visiot, nyt olen kuitenkin nähnyt että ehkä elämällä on mulle vielä jotain hyvääkin annettavaa. Oon hyvä peittämään tunteeni, mutta tällaisia ajatuksia mun pään sisällä on liikkunut. Tuntuu, että on niin paljon taakkaa harteilla ettei jaksa. Erityisesti mainitsen äitini ja siskoni, jotka ovat niistä harvoista ihmisistä mun parhaita tukipilareita. Kiitos <3

Suunnilleen parin viikon päästä mulla psykiatrille aika. Hän otti tuntemukseni vakavissaan ja jo puhelimessa tuntui vapauttavalta puhua hänelle. Hän olisi antanut minulle toiselle psykiatrille ajan jo todella pian, mutta tuntui että ehkä hän itse olisi se oikea henkilö, jolle pystyisin avaamaan asioita. Sain ohjeeksi hakeutua ihan psykiatriseen päivystykseen pahassa paikassa, sillä hän ymmärsi että voisin oikeasti toteuttaa aikeeni. Nyt, kun on viimein alkanut tapahtua myös hyviä asioita lyhyessä ajassa, niin mä todellakin toivon ettei mua pudoteta taas takaisin lähtöpisteeseen. Oon niin tottunut siihen, että pienien onnen hetkien jälkeen käy aina jotain todella ikävää. Haluaisin vain tasaisen elämän ja mielialan. Vaikkei mitään ikävää tai huippua kävisikään, niin mun mieliala temppuilee epävakaalle persoonallisuushäiriöiselle ominaisella tavalla. Kaikki tunteet on niin käsittämättömän vahvoja, että keinun aina kuin taivaan ja helvetin välillä vuorotellen.

Sain todella ikävää palautetta siitä, kun kirjoittelen sosiaalisiin medioihin myös negatiiviset tuntemukseni. Se ei hetkauttanut mua pätkääkään, sillä mua ei todellakaan tarvitse somessa seurata mikäli päivitykseni häiritsee. Mulla on täysi oikeus ilmaista itseäni aivan kuten muillakin. Kaikki ihmiset eivät edes tunne mua eikä tiedä mitä kaikkea olen joutunut muutaman vuoden sisällä kokemaan. Sen takia tällaiset ihmiset voisivat joskus myös mennä itseensä ja miettiä sanojaan tarkemmin. Moni ei tunne mun tarinaa. Valtaosa kuitenkin kommentoijista ja seuraajista ovat antaneet mulle täyden tukensa ja kiitän heitäkin kauniista sanoista <3 Ei, en kerjää huomiota enkä sääliä. Kerron vain mitä ajattelen. Jos osa ei sitä ymmärrä vaan päättää jatkaa piikittelylinjaa niin voin sanoa, että ei hetkauta ;)

Priima (ent. Nost3 & Protro) - Voittamattomat

Pakko mainostaa, sillä Priimalta (ent. Nost3 & Protro) ilmestyi uutta musiikkia vähän aikaa sitten! Käykää kuuntelemassa ;) Omat lempparit Romeo ja Syytä ottaa.

Priima - Voittamattomat

Mun mielestä yksi elämän parhaimpia aikoja oli ne, kun kierreltiin Petran kanssa ympäri Suomea tutustumassa uusiin kaupunkeihin ja jamiteltiin näiden keikoilla ja päästiin yhdelle musavideollekin mukaan :D