26. maaliskuuta 2018

I miss me. The old me, the happy me.

Mistähän sitä taas aloittaisi, kun on muutenkin niin sekavat fiilikset? Onhan siitä vierähtänyt vähän aikaa, kun oon ihan vain avautunut fiiliksistä ja muutenkin päivitellyt nykyhetken asioita pintaa syvemmältä.

Mitä kylpyhuoneremonttiin tulee, niin nythän sen kanssa alkaa jo kuudes viikko. Tässä on taas viikko mennyt hukkaan, sillä kun remppajätkä ilmoitti että lattia on täysin kuiva niin eihän täällä ole taaskaan näkynyt ketään. Tänään kun tuli soitettua asiasta, niin eihän tuo tiedonkulku ollut jälleen toiminut eli kenelläkään ei ollut tiedossa, että lattia on jo kuiva! Ei vaan voida ymmärtää, että miten kovasti helpottaa elämää, kun saa käydä suihkussa, pestä koirat, pestä pyykkiä... Mieli tekisi laukoa pari kirosanaa ellei useampikin. Ja että taloudessa jossa on lapsi, niin pitäisi hoitaa remontit ennen muita? Paskan vitut sanon minä.



Aiemmin jo mainitsin siitä, että väsymys on palannut takaisin ja että pitäisi soitella lääkärille päivittäislääkkeen annostuksen nostamisesta. En oo saanut sitä aikaiseksi enkä myöskään varattua uutta aikaa psykiatrille jonka peruin. Ei vaan ole taas paljonkaan jaksamista ja motivaatioita mihinkään. Olo on ulkopuolinen ja tuntuu, että en mä ole tästä maailmasta. Sanotaan vain asioita, jotka luullaan tietävänsä. Ei kukaan pääse mun pään sisään. En tiedä millainen mun pitää olla, miten sopeutua tähän maailmaan? Oon niin kyllästynyt tähän kaikkeen, että lääkkeitä on taas mennyt enemmän ja itsetuhoiset ajatukset palanneet. Juuri pari iltaa sitten mun teki mieli juoda pää täyteen ja vetää purkillinen lääkkeitä naamaan, toivoa että kuolisin johonkin hengityslamaan enkä enää aamulla heräisi. En tiedä sitäkään, että onko mulla edes oikeutta tuntea näin vai onko tämä kaikki vaan mun sairaan pään sisällä? Ei sellaista ihmeparantumista tule, että mä voisin tasapainoisesti. Ja ei, kyse ei ole mistään pienestä mielialan romahtamisesta. Ei, en kaipaa sanoja että kyllä se siitä. Oon niin kyllästynyt kaikkeen, että joskus menettää toivonsa ja olisi valmis nappaamaan suuhunsa ihan mitä vain että olo hellittäisi, eikä tarvitsisi suunnitella miten tappaa itsensä ettei varmasti jäisi kitumaan. Nyt se on taas sanottu, siltä musta tuntuu... ainakin suurimman osan ajasta ja pelkään itseäni.

" Kun maailma on bad niin hyvältä tää tuntuu, kun alkaa painaa päät niin pillereit ja punkkuu. "
Viikon takainen minireissu piristi omalla tavallaan, mutta jotenkin sen jälkeen normaali arkeen palaaminen on ollut vaikeaa. Ehkä se johtuu vaan siitä, että alkoholia tuli juotua kerrankin runsaammin ja ehkä ne vaikutukset tuntuvat edelleen jollain tasoa. Tänään kuitenkin tuli taas aloitettua lenkkeily ahkerammin ja vedettyä seitsemän kilometrin lenkki. Se on hyvä alkuunsa! Latasin myös jonkun 7 minuutin treenisovelluksen, joka sisältää päivässä aina viisi harjoitusta. Mun mielestä se on ihan kiva muun liikunnan ohelle, saa nähdä kehittyisikö kunto tässä samalla kun painokin putoaa! Pitkästä aikaa uskaltauduin käymään vaa'alla tuossa hetki sitten ja olihan se paino pudonnut, hyvä minä! Kun jatkaa tätä samaa ruokavaliota ja liikuntaa, niin oon varma että vielä ne tavoitteet tulee saavutettua ja voin olla ylepä itsestäni. Kun miettii, niin mun elämässä ei ole asioita kamalasti pielessä kun ajattelee järjellä ja positiivisella asenteella. Jostain kuitenkin ne synkät ajatukset nostavat päätänsä ja yrittävät taas ajaa mut hulluuden kynnykselle. Mä en halua sitä! Usein tuntuu jopa hengittäminen niin vaikealta, että saa mennä sekunnin ja minuutin kerrallaan eteenpäin tässä elämässä. Muutamia vuosia sitten mä luulin, että tällaiset voimakkaat mielialan heittelyt kuuluivat johonkin teini-ikään, mutta ei se mennytkään niin... Mä olen jo 24 ja ajoittain tämä vain pahenee.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti