Kuten aiemmassa postauksessani mainitsinkin mahdollisesta työjutusta, niin tuon koulutusosuuden jälkeen paikka oli mun! Nyt ei ainakaan toistaiseksi voi kukaan tulla sanomaan, että en tekisi mitään. Se tuntuu joskus erittäin kiusalliselta kun joku kysyy, että mitä opintoja mulla on alla ja mitä teen elääkseni. Mulla ei vaan kertakaikkiaan lukion jälkeen ollut minkäänlaista motivaatiota jatkaa opintoja, koska en ollut tyytyväinen suorituksiini. Tunsin itseni mitättömäksi ja suurin syy opintojen pois jäämiselle oli se, että sosiaaliset tilanteet ovat mulle todella suuri painajainen. Olen kärsinyt tästä ala-asteesta asti erittäin ikävien kokemusten vuoksi. Ala- ja yläasteella lintsasin esitelmistä niin paljon kuin mahdollista ja aivot kävivät tyhjää tunneilla, koska pelkäsin koko ajan jos opettaja pakottaa vastaamaan viittaamatta kysymyksiin yms. Lukiossa sain lääkityksen jännityksen muuttuessa todelliseksi paniikiksi, mutta siitä huolimatta en kyennyt esitelmiin muiden edessä. Sain onneksi joustoa pitää ne vain opettajille. Viimeinkin tällä hetkellä mun elämänpolulle on risujen sijasta ripoteltu myös ruusuja... Nyt voisin vähän avata aiempia/myös hieman edelleen tämän hetkisiä fiiliksiä enemmän.
Oon muualla sosiaalisessa mediassa maininnut siitä, että miten mun mieliala on laskenut lääkityksestä huolimatta. Se alkoi näkymään itkuisuutena ja käsittämättömänä ahdistuksena. En osaa ajatella ahdistuksen kourissa ollenkaan järkevästi, että mikä mua tarkalleen ahdistaa. Ei ole mitään ulospääsyä. Painajaiset tulevat uniin ja aamulla henkisen väsymyksen vuoksi herätys vain siirtyy ja siirtyy. Välillä on niin paha olla, että itsemurha tuntuu enää ainoalta keinolta päästä ulos tästä kaikesta. Aiemmin tuntui siltä, että musta ei ole mihinkään ja että miten ihmeessä mä voisin pitää muista huolta, jos en kykene pitämään itsestänikään huolta. Viimein sain itseni siihen tilaan, että soitin lääkäriin ja kerroin suoraan, että millaisia tuntemuksia mulla on ja että itsetuhoiset aikeet ovat palanneet, joista luulin jo pääseväni eroon. Mulla on aivan selkeä visio siitä, että miten voisin vaan hypätä täältä talon ylimmän kerroksen parvekkeelta alas, päästää irti kaikesta ja olla varma, että mua ei vain yksinkertaisesti olisi. Mun ei tarvitsisi enää tuntea tätä kaikkea tuskaa. Sen takia olen ollut aika etäinen monia kohtaan, sillä silloin se olisi helpompaa myös kaikille. En ole uuden vuoden jälkeen tavannut ketään paitsi tänään kävin äidillä, joka kohensi mielialaa. Äidin luona tuntee aina olevansa turvassa eikä ahdista. Siellä on mun turvapaikka. Joskus pahimmissa tiloissa mä voisin oikeasti toteuttaa nämä visiot, nyt olen kuitenkin nähnyt että ehkä elämällä on mulle vielä jotain hyvääkin annettavaa. Oon hyvä peittämään tunteeni, mutta tällaisia ajatuksia mun pään sisällä on liikkunut. Tuntuu, että on niin paljon taakkaa harteilla ettei jaksa. Erityisesti mainitsen äitini ja siskoni, jotka ovat niistä harvoista ihmisistä mun parhaita tukipilareita. Kiitos <3
Suunnilleen parin viikon päästä mulla psykiatrille aika. Hän otti tuntemukseni vakavissaan ja jo puhelimessa tuntui vapauttavalta puhua hänelle. Hän olisi antanut minulle toiselle psykiatrille ajan jo todella pian, mutta tuntui että ehkä hän itse olisi se oikea henkilö, jolle pystyisin avaamaan asioita. Sain ohjeeksi hakeutua ihan psykiatriseen päivystykseen pahassa paikassa, sillä hän ymmärsi että voisin oikeasti toteuttaa aikeeni. Nyt, kun on viimein alkanut tapahtua myös hyviä asioita lyhyessä ajassa, niin mä todellakin toivon ettei mua pudoteta taas takaisin lähtöpisteeseen. Oon niin tottunut siihen, että pienien onnen hetkien jälkeen käy aina jotain todella ikävää. Haluaisin vain tasaisen elämän ja mielialan. Vaikkei mitään ikävää tai huippua kävisikään, niin mun mieliala temppuilee epävakaalle persoonallisuushäiriöiselle ominaisella tavalla. Kaikki tunteet on niin käsittämättömän vahvoja, että keinun aina kuin taivaan ja helvetin välillä vuorotellen.
Sain todella ikävää palautetta siitä, kun kirjoittelen sosiaalisiin medioihin myös negatiiviset tuntemukseni. Se ei hetkauttanut mua pätkääkään, sillä mua ei todellakaan tarvitse somessa seurata mikäli päivitykseni häiritsee. Mulla on täysi oikeus ilmaista itseäni aivan kuten muillakin. Kaikki ihmiset eivät edes tunne mua eikä tiedä mitä kaikkea olen joutunut muutaman vuoden sisällä kokemaan. Sen takia tällaiset ihmiset voisivat joskus myös mennä itseensä ja miettiä sanojaan tarkemmin. Moni ei tunne mun tarinaa. Valtaosa kuitenkin kommentoijista ja seuraajista ovat antaneet mulle täyden tukensa ja kiitän heitäkin kauniista sanoista <3 Ei, en kerjää huomiota enkä sääliä. Kerron vain mitä ajattelen. Jos osa ei sitä ymmärrä vaan päättää jatkaa piikittelylinjaa niin voin sanoa, että ei hetkauta ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti