" Se, mitä olimme, olemme nyt. Se, mitä meillä oli, on edelleen. Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä. Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani, kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua, etkä enää löydä ja tunnet surun hiipivän sydämeesi. Ole hiljaa. Sulje silmät. Hengitä. Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi. En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa. "
Ikävä on suunnaton. Mitään ei voinut enää tehdä. Lakun kunto romahti aivan yllättäen todella huonoksi ja sitten suunnattiin taas eläinlääkäriin. Vatsaontelo oli täynnä nestettä kun ultrattiin, tassuissa tulehdus ja nestettä... Tänään sain lisätuloksia viime keskiviikosta ja kyseessä ei ollut Cushingin tauti joka tähän kaikkeen olisi johtanut. Jokin maksassa mille ei olisi voinut tehdä mitään. Oman eläinlääkärin kanssa jutteleminen helpotti, ei tule enää jossiteltua ihan niin paljon, että mitä jos... Mitä jos olisi voinut tehdä jotakin. Mitään ei olisi voinut tehdä enää, sillä Laku olisi kiidätetty suoraan tehohoitoon ja prosentit selviytymismahdollisuuteen olisivat olleet olemattomat. Oon itkenyt melkein koko päivän, tänään se todellisuus iski kaikista pahiten vasten kasvoja etten nää Lakua ei enää ikinä, ei enää koskaan... En oo viiltänyt varmaan vuoteen, mutta nyt mä sorruin siihen. Ei, en saa sillä Lakua takaisin enkä asioita paremmiksi. Kaikki paha olo vaan ajoi mut siihen. Jokainen sekunti on vaikeaa hengittää, en jaksaisi. Vanhuskoira vaistoaa pahan mielen ja seuraa joka askeleella, siinä on yksi syy jatkaa. Mun tehtävä on kuitenkin joskus saattaa sekin pois kunnialla tästä pahasta maailmasta. En olisi uskonut, että asiat menevät näin. Onneksi viimeiset sanat Lakulle olivat ne, että se tiesi että rakastin sitä ja että matka kohti parempaa voi alkaa ilman kipuja. Viimeiset raskaat askeleet on kuljettu <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti