Tuli aika raskaiden päätösten, saattaa sut huomaan enkelten

" Tuli aika raskaiden päätösten, saattaa sut huomaan enkelten. Nyt saat juosta seuraten heitä, ei kipu enää elämääsi peitä. Suru on suuri lohduton, mut tiedän sun hyvä olla nyt on. "

Muutama viikko sitten eteen tuli vaikea asia ja oli aika luopua yhdestä karvaisesta perheenjäsenestä, Rölli-kissasta. Ikävä on edelleen todella suuri, kun tänään oli aika hakea uurna. Yli pyyhkäisi sellainen suruaalto että itkettää edelleen. Röllin haluan muistaa sellaisena upeana ja elävänä millainen hän oli.

Rölli saapui äitini luokse viime vuonna ja ikää hänellä oli takana siinä vaiheessa n. kahdeksan vuotta. Kiinnyin siihen itsekin erittäin vahvasti, sillä noina aikoina koin läpi erittäin vaikeita asioita ja Rölli oli se mahtava valopilkku kaiken keskellä. Olin noihin aikoina usein äitini luona, koska en kestänyt olla kotona pyörittelemässä ikäviä asioita päässäni. Rölli tuli nukkumaan aina mun viereen ja sitten käytiin öisin hiippailemassa yösyönneillä, paha tapa! :D

Tälle kissaherralle siis iski virtsakiviongelma ja tila huononi erittäin nopeasti. Eläinlääkärissä tehtiin kaikki mahdollinen, mutta uusiutumisriski olisi ollut erittäin todennäköinen, virtsaputken pää oli mennyt osittain kuolioon ja hänellä olisi ollut kivulias tulevaisuus. Ei sellainen olisi enää ollut kissanelämää. Elimistö oli kärsinyt pahasti.

Onneksi kuitenkin saimme viettää Röllin kanssa aikaa ja suuresta surusta huolimatta on vaan hyväksyttävä, että nyt hänen ei enää tarvitse kärsiä kipuja. Röllin muistolle, olit rakas kuutamoherra ja olet edelleen! <3

Monsters don't sleep under your bed, they scream inside of your head

Viime päivinä oon miettinyt, että ehkä viimeistään huomenna mun täytyy ylittää se kynnys, että haen apua. Apua mihin? Siihen, että mun ajatukset on jatkuvasti sekaisin eikä enää edes lääkkeet tunnu auttavan siihen millään tapaa. Kamppailen monien asioiden kanssa tällä hetkellä. Ei oo sellaista ihmistä, jolle voisin kertoa suoraan että mulla on todella paha olla. Tunnen itseni yksinäiseksi. Toki mulla on lapsi ja eläimet, mutta ei se korvaa sitä että voit vaan lähteä kaverin kanssa jonnekin ja ihan vaan vaikkapa jutella arkipäivän asioista. Olla oma itsesi. Uusiin ihmisiin tutustuminen ei kiinnosta siltä kannalta, koska mulla on tällä hetkellä kamala luottamuspula ihmisiin. Harva kysyy, että miltä musta tuntuu vaan se kuitataan sillä, että "Miten menee?". En tiedä enää, että mitä mä haluan tai mihin mun kannattaisi pyrkiä. Tähän vastataan pinnallisesti ja siirretään huomio siihen toiseen.

Harva siis on jäänyt mun elämään vaikeiden aikojen jälkeen ja osan oon joutunut poistamaan mun elämästä ihan siitä syystä, että on tullut todettua monet kerrat ettei voi luottaa ja viimein sen on myöntänyt itselleen vaikkei millään olisi halunnut uskoa ikäviä asioita todeksi. Uudet ihmiset siis tietyllä tapaa kiinnostavat, mutta jälleen tulee se luottamuspula eteen ja tuntuu, että haluaa vaan paeta ja pysyä tutussa ja turvallisessa eli yksinolossa. Sekin tuntuu pahalta.

On päiviä jolloin oon täynnä energiaa ja intoa. Sitten taas kaikki paha olo rysähtää kerralla päälle ja olo on niin toivoton, että arkiset asiat tulee hoidettua mutta siihen se sitten jää. Täytyy vaan kovettaa itsensä ja pitää päänsisäiset asiat sisällään. Oon siinä rajalla, että nousenko ylös vai haluanko vaan antaa mennä ja romahtaa. Jättää kaiken.

Parisuhde? Senkään kohdalla en tiedä, että mitä haluan. Oon aika vaativa enkä kestä pettymyksiä. En halua olla yksin ja toisaalta yksin on helpompaa, kun saa tehdä asiat miten itse haluaa. Toisaalta haluaa myös toisen osapuolen jakamaan vastuuta. Haluan pystyä olemaan oma itseni, toisaalta tunteet on vaan helpompi piilottaa. En kestä liiallista avun tyrkyttämistä mutten myöskään sitä, että ollaan kuin kaikki olisi vaan hyvin.

Näistä asioista tuun kirjoittelemaan myöhemmin, kunhan tiedän että miten näiden ajatusten kanssa edetään... Nyt vaan tuntuu siltä, että on pakko yrittää tehdä asioille jotain. Näin tää ei vaan voi jatkua enää. Oon valmis sitoutumaan lähes mihin vaan, kunhan elämä alkaa taas tuntua elämisen arvoiselta.

Elämää astman kanssa

Hassua, mutta mä en enää edes muista että millaista mun elämä oli ennen astmaa. Nykyään on niin tottunut siihen, että nenää saa olla toisinaan niistämässä ja lääkkeet täytyy muistaa ottaa. Astmaa oon sairastanut nyt viitisen vuotta.

Kun olin pieni, niin meille tuli kissa. Tämä kissa aiheutti pahan allergian, jolloin lääkäri kehotti luopumaan siitä tai mulle tulisi allerginen astma. Äiti teki luonnollisesti siihen aikaan päätökset, joten kissasta luovuttiin ja elämä palasi normaaliksi. Suunnilleen viisi vuotta sitten, kun olin tullut täysi-ikäiseksi, niin kissakuumeen iskiessä otin kissan välittämättä aiemmista varoituksista. Niinhän siinä sitten kävi, että sairastelin jatkuvasti ja parisen kertaa jouduin päivystykseen astman puhjetessa. Pahin sairastelu oli silloin, kun lähdettiin ystävän kanssa Kouvolaan ja mun jalat turposi. Luulin sen johtuvan vain uusista kengistä! :D Talvi-ilmassa tallustelu tuntui myös erityisen pahalta ennen lääkitystä, tuntui että pyörtyy happivajeen takia. Kun diagnoosi astmasta oli tehty, niin sain hoitavaksi lääkkeeksi Bufomixiä ja luonnollisesti myös allergialääkkeet. Avaava lääke on Ventoline, jota joudun myös ottamaan päivittäin. Lisäksi hommasin pari vuotta sitten myös ilmanpuhdistuslaitteen, josta oon kokenut olevan myös hyötyä. Kun lääkkeet muistaa ottaa säännöllisesti, niin en oo kokenut tän mitenkään pilaavan mun elämää ja kissojen ottamista en ole katunut päivääkään! Otin siis muutama vuosi sitten toisen karvaisen kattikaverin :D Kissa on mulla yksi pahimmista allergian aiheuttajista mikä on harmi juttu, kun opin aiemman kissakammon jälkeen rakastamaan näitä otuksia! :D

Reissu Turkuun!

Suunnilleen viikko sitten lähdettiin ystäväni kanssa Turkuun eli junamatkalle pitkästä aikaa! Turussa tapasimme toisen ystäväni, josta sitten suunnattiin kiertelemään paikkoja ja hänen luokseen valmistautumaan ennen Forten kesäkauden avajaisia. Pieni reissu piristi, vaikka silti vaikeat asiat painoivat sydäntä. Ainakin sai hetkeksi unohtaa kaiken ikävän ja keskittyä pitämään hauskaa! Aamulla kyllä tämä matkalainen oli erittäin väsynyt ja sen huomaa :D

Laitetaas tänne loppuun vielä pientä amatöörimateriaalia kuukauden takaa! :D

Be careful who you trust, the devil was once an angel

" Tuntuu, että on mennyt koko mielenkiinto elämään. Ei pysty syömään tai nukkumaan kunnolla. Hermot kireällä... Ei vaan pitäis koskaan nauttia mistään, niin kaikki olis onnellisia. Ei riitä, että yrittää parhaansa. Parempi ehkä pitää someilustakin hiukan etäisyyttä, joten ei kannata ihmetellä. Ei pysty luottamaan ihmisiin eikä ilmeisesti kannata avautua kenellekään, sillä siitäkin syntyy vain ongelmia. Ymmärrätte joku päivä tai sitten ette... Ei kukaan jaksa jatkuvasti todistella olevansa hyvä ja pian alan itsekin uskoa siihen, että oon kelvoton ja epäonnistun kaikessa. "

Jaoin tällaisen tekstinpätkän usealle ihmiselle, jotta mahdollisimman moni myös lähipiirissäni tietäisi, että koen tarpeelliseksi vetäytyä hieman kaikesta syrjään. Monelle varmaan heräsi kysymyksiä, että: "Miksi?" ja olenkin tästä asiasta keskustellut muutaman ihmisen kanssa sekä saanut positiivista kannustusta. Avaan siis tätä asiaa teille muillekin, mutta vain hieman.

Oon lähiaikoina joutunut tilanteisiin, joissa elämäni pienetkin ilot yritetään viedä pois. Vaikeimpana asiana äitiyteni kyseenalaistettiin vaikka tiedän olevani maailman paras äiti tyttärelleni ja haluan hänelle pelkkää hyvää. Hänen ei tarvitse kärsiä muiden ihmisten aiheuttamista ongelmista. Harvemmin edes kirjoitan tyttärestäni täällä blogin puolella, sillä hän ei voi sitä valita mitä hänestä kirjoitetaan tai millaisia kuvia jaetaan. Tällä kertaa kuitenkin tuntuu, että yksityisyyttäni on loukattu niin törkeästi, etten tiedä tunnenko surua, vihaa vai pettymystä. Varmasti näitä kaikkia. En tiedä miten toimia tässä asiassa ja ajatukset risteilevät päässäni eri suuntiin.

Pahaan pyrkiville ihmiselle ei riitä mikään vaan täytyy koko ajan saada lisää mielihyvää toisille aiheuttamista ongelmista ja tehdä sellaista jopa pelkän tekemisen ilosta. Näiden ihmisten vuoksi luottamukseni on horjunut jopa lähipiirini ihmisiin enkä uskalla jakaa niin iloja kuin surujakaan enää yhtään niin avoimesti kuin ennen. Oon useimmiten yrittänyt löytää kaikesta ja jokaisesta jotain hyvää, mutta tällä hetkellä se on erittäin vaikeaa. Toisinaan en uskalla edes liikkua ulos kotiovestani. Jos joku kysyy kuulumisiani mukavaan sävyyn, niin silloinkin korvaan särähtää se epäluottamus, että onko tämä vaan asioiden utelua, että saadaan lisää vettä myllyyn. Oon menettänyt tämän takia jo muutaman ihmisen jota en toivoisi, sillä en todellakaan tahallani ajattele näin. En toivo kenenkään kokevan tätä samaa ahdistusta, mutta silti ymmärrän ettei muakaan ole helppoa ymmärtää, jos ei ole omakohtaista kokemusta tällaisesta ahdistelusta. Oon monesti kuullut, että oon ihanan avoin... En tiedä enää mitä sanoa.

Jokaiselle tulee jossakin vaiheessa romahdus, kun koet tekeväsi asiat hyvin kuten olemaan hyvä äiti, eläintenhoitaja, ystävä yms... Kun tullaan tekemään jotain näin pahaa ja ahdistavaa mitä itselleni tapahtui, niin väkisinkin herää negativiisia asioita ja se positiivisuus painuu syvälle piiloon. Oon kuulemma käytökselläni loukannut muutamia ihmisiä, mutta en silti koe olevani velvollinen tämän enempää selittämään, että miksi luottamus horjuu tällä hetkellä jokaista kohtaan. Se ei välttämättä ole teidän vika muttei myöskään minun. Vaikeat kokemukset jättävät jälkensä ja tämän koin olevan ihan liikaa. Lyhyessä ajassa on käynyt liian monta pahaa asiaa, joten ei varmasti osaa yllättyä enää mistään.