Tulihan se sieltä eli kutsu neurologille ensi kuussa. Kortisonikuurin aikana mulla on ollut vain yksi kunnollinen kohtaus, mutta kauhulla odottelen kun viimeinen viikko menossa kortisonikuuria ja huomenna annostus taas laskee. Kyllä sitä vaan toivoo, että jospa tämä sarja katkeaisi nyt viimein mutta aina on se suuri pettymyksen mahdollisuus olemassa.
Polilla ei ollutkaan lääkäri paikalla, mutta oli kuitenkin keskusteluaika viime aikojen tapahtumien ja mielialan heittelyiden vuoksi. Tällä viikolla mahdollisesti sitten saan uuden ajan polille, jossa on yhteistapaaminen. Polilla huolta herätti unettomuus, joka kyllä on viime aikoina mennyt aivan liian pitkälle kun musta tuntuu ettei virta lopu ollenkaan. Haluaisin vaan koko ajan puuhata jotain, liikkua ja saada asioita aikaiseksi. Huonona puolena keskittyminen ei siis riitä pitkäksikään aikaa vain ja johonkin yhteen asiaan, kun oon jo alkamassa puuhailemaan toista. Onhan se jollain tasolla häiritsevää, mutta ennemmin näin kuin sellainen huonompi kausi ettei jaksaisi mitään ja koko ajan ahdistaa sekä kiukuttaa.
Pelottava juttu mulle tapahtui viime viikolla, kun nukkumaan käydessä mulle iski näkö- ja ääniharhoja. Muistikuvia niistä vajaasta parista tunnista on se, että olin aivan hämmentynyt omassa kodissani kun en tiedostanut täysin missä olen ja ketä mulla on ympärillä. En nähnyt kunnolla eteeni, jalat menivät alta ja kävelin seiniä myöten. Loppujen lopuksi havahduin kylpyhuoneesta aivan pyörällä päästäni. Tuollaisten hetkien jälkeen mua todella pelottaa, kun alan ajattelemaan että jos tekisinkin jollekin jotain pahaa kun en tiedostaisi ympäristöäni enkä todellisuutta. Uniasioita yritetään hoitaa kuntoon, että mahdollinen palaava ahdistus pysyisi kurissa ja ettei ainakaan liian vähäinen uni vaikuttaisi asioihin negatiivisesti. Oli kyllä järjetön sekoamisen pelko, että seuraavana päivänä pulssi veteli aivan ylikierroksilla. Nyt on jo helpompaa, mutta aina se pelko piilee että milloin seuraavan kerran iskee vastaavanlainen tapaus ja mitä jos sellainen tuleekin vielä pahempana? Ei se auta näissäkään asioissa kuin mennä vaan päivä kerrallaan.
Bambin kanssa oon ulkoillut paljon ja pyrkinyt syömään suhteellisen säännöllisesti. Sellaisia perusjuttuja, jotka nyt muutenkin kuuluisi olla kunnossa :D Välillä iskee aivan liian yliampuva onnellisuuden tunne vaikken ole edes syönyt mitään lääkkeitä jotka voisivat vaikuttaa. Kerroin suoraan polilla myös siitä, että koen lääkityksen auttavan enemmän kausiluonteisesti kuin jatkuvasti syötynä. Toivon vaan, että tämän asian kertominen ei lähde viemään asioita taas aivan eri suuntaan, en jaksaisi mitään stressiä just nyt. Haluan vaan nauttia ja olla niin kauan kuin tätä kestää. Huonoina kausina on niin epätoivoinen olo eikä nauti mistään, nykyään mä pystyn jo hymyilemään kun mietin sitä että miten mä jaksan hoitaa kaikenlaisia asioita ja viedä arkea eteenpäin. Aiemmassa synkkyydessä luulin, että sitä päivää ei tule mutta kyllä niitäkin vaan tulee. Silti tiedostan, etten tälläkään hetkellä oo täysin oma itseni ja tämäkin on esimerkki sellaisesta ajatusten virran kirjoittamisesta mutta menköön :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti