16. kesäkuuta 2017

Monsters don't sleep under your bed, they scream inside of your head

Viime päivinä oon miettinyt, että ehkä viimeistään huomenna mun täytyy ylittää se kynnys, että haen apua. Apua mihin? Siihen, että mun ajatukset on jatkuvasti sekaisin eikä enää edes lääkkeet tunnu auttavan siihen millään tapaa. Kamppailen monien asioiden kanssa tällä hetkellä. Ei oo sellaista ihmistä, jolle voisin kertoa suoraan että mulla on todella paha olla. Tunnen itseni yksinäiseksi. Toki mulla on lapsi ja eläimet, mutta ei se korvaa sitä että voit vaan lähteä kaverin kanssa jonnekin ja ihan vaan vaikkapa jutella arkipäivän asioista. Olla oma itsesi. Uusiin ihmisiin tutustuminen ei kiinnosta siltä kannalta, koska mulla on tällä hetkellä kamala luottamuspula ihmisiin. Harva kysyy, että miltä musta tuntuu vaan se kuitataan sillä, että "Miten menee?". En tiedä enää, että mitä mä haluan tai mihin mun kannattaisi pyrkiä. Tähän vastataan pinnallisesti ja siirretään huomio siihen toiseen.


Harva siis on jäänyt mun elämään vaikeiden aikojen jälkeen ja osan oon joutunut poistamaan mun elämästä ihan siitä syystä, että on tullut todettua monet kerrat ettei voi luottaa ja viimein sen on myöntänyt itselleen vaikkei millään olisi halunnut uskoa ikäviä asioita todeksi. Uudet ihmiset siis tietyllä tapaa kiinnostavat, mutta jälleen tulee se luottamuspula eteen ja tuntuu, että haluaa vaan paeta ja pysyä tutussa ja turvallisessa eli yksinolossa. Sekin tuntuu pahalta.


On päiviä jolloin oon täynnä energiaa ja intoa. Sitten taas kaikki paha olo rysähtää kerralla päälle ja olo on niin toivoton, että arkiset asiat tulee hoidettua mutta siihen se sitten jää. Täytyy vaan kovettaa itsensä ja pitää päänsisäiset asiat sisällään. Oon siinä rajalla, että nousenko ylös vai haluanko vaan antaa mennä ja romahtaa. Jättää kaiken.


Parisuhde? Senkään kohdalla en tiedä, että mitä haluan. Oon aika vaativa enkä kestä pettymyksiä. En halua olla yksin ja toisaalta yksin on helpompaa, kun saa tehdä asiat miten itse haluaa. Toisaalta haluaa myös toisen osapuolen jakamaan vastuuta. Haluan pystyä olemaan oma itseni, toisaalta tunteet on vaan helpompi piilottaa. En kestä liiallista avun tyrkyttämistä mutten myöskään sitä, että ollaan kuin kaikki olisi vaan hyvin.


Näistä asioista tuun kirjoittelemaan myöhemmin, kunhan tiedän että miten näiden ajatusten kanssa edetään... Nyt vaan tuntuu siltä, että on pakko yrittää tehdä asioille jotain. Näin tää ei vaan voi jatkua enää. Oon valmis sitoutumaan lähes mihin vaan, kunhan elämä alkaa taas tuntua elämisen arvoiselta.

4 kommenttia:

  1. Hei taas!
    Kyllä se aurinko paistaa vielä elämääsi!
    On hyvä jos haet apua vaikeisiin asioihin rohkeasti vain.
    Joskus voi iskeä tunne että vaikkapa vihaa ihmisiä, ei kestäisi edes kulkea ulkona, varsinkin jos elämässä on kohdannut jotain kriisiä.
    Ihmismieli on hauras, anna aikaa asioille myös ihmisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iltaa! Uskalsin ylittää kynnyksen, jospa tämä kaikki alkaisi mennä parempaan suuntaan... :)

      Poista
  2. Hienoa! Onnittelut siitä!:)

    VastaaPoista