" Tuntuu, että on mennyt koko mielenkiinto elämään. Ei pysty syömään tai
nukkumaan kunnolla. Hermot kireällä... Ei vaan pitäis koskaan nauttia
mistään, niin kaikki olis onnellisia. Ei riitä, että yrittää parhaansa.
Parempi ehkä pitää someilustakin hiukan etäisyyttä, joten ei kannata
ihmetellä. Ei pysty luottamaan ihmisiin eikä ilmeisesti kannata avautua
kenellekään, sillä siitäkin syntyy vain ongelmia. Ymmärrätte joku päivä
tai sitten ette... Ei kukaan jaksa jatkuvasti todistella olevansa hyvä
ja pian alan itsekin uskoa siihen, että oon kelvoton ja epäonnistun
kaikessa. "
Jaoin tällaisen tekstinpätkän usealle ihmiselle, jotta mahdollisimman moni myös lähipiirissäni tietäisi, että koen tarpeelliseksi vetäytyä hieman kaikesta syrjään. Monelle varmaan heräsi kysymyksiä, että: "Miksi?" ja olenkin tästä asiasta keskustellut muutaman ihmisen kanssa sekä saanut positiivista kannustusta. Avaan siis tätä asiaa teille muillekin, mutta vain hieman.
Oon lähiaikoina joutunut tilanteisiin, joissa elämäni pienetkin ilot yritetään viedä pois. Vaikeimpana asiana äitiyteni kyseenalaistettiin vaikka tiedän olevani maailman paras äiti tyttärelleni ja haluan hänelle pelkkää hyvää. Hänen ei tarvitse kärsiä muiden ihmisten aiheuttamista ongelmista. Harvemmin edes kirjoitan tyttärestäni täällä blogin puolella, sillä hän ei voi sitä valita mitä hänestä kirjoitetaan tai millaisia kuvia jaetaan. Tällä kertaa kuitenkin tuntuu, että yksityisyyttäni on loukattu niin törkeästi, etten tiedä tunnenko surua, vihaa vai pettymystä. Varmasti näitä kaikkia. En tiedä miten toimia tässä asiassa ja ajatukset risteilevät päässäni eri suuntiin.
Pahaan pyrkiville ihmiselle ei riitä mikään vaan täytyy koko ajan saada lisää mielihyvää toisille aiheuttamista ongelmista ja tehdä sellaista jopa pelkän tekemisen ilosta. Näiden ihmisten vuoksi luottamukseni on horjunut jopa lähipiirini ihmisiin enkä uskalla jakaa niin iloja kuin surujakaan enää yhtään niin avoimesti kuin ennen. Oon useimmiten yrittänyt löytää kaikesta ja jokaisesta jotain hyvää, mutta tällä hetkellä se on erittäin vaikeaa. Toisinaan en uskalla edes liikkua ulos kotiovestani. Jos joku kysyy kuulumisiani mukavaan sävyyn, niin silloinkin korvaan särähtää se epäluottamus, että onko tämä vaan asioiden utelua, että saadaan lisää vettä myllyyn. Oon menettänyt tämän takia jo muutaman ihmisen jota en toivoisi, sillä en todellakaan tahallani ajattele näin. En toivo kenenkään kokevan tätä samaa ahdistusta, mutta silti ymmärrän ettei muakaan ole helppoa ymmärtää, jos ei ole omakohtaista kokemusta tällaisesta ahdistelusta. Oon monesti kuullut, että oon ihanan avoin... En tiedä enää mitä sanoa.
Jokaiselle tulee jossakin vaiheessa romahdus, kun koet tekeväsi asiat hyvin kuten olemaan hyvä äiti, eläintenhoitaja, ystävä yms... Kun tullaan tekemään jotain näin pahaa ja ahdistavaa mitä itselleni tapahtui, niin väkisinkin herää negativiisia asioita ja se positiivisuus painuu syvälle piiloon. Oon kuulemma käytökselläni loukannut muutamia ihmisiä, mutta en silti koe olevani velvollinen tämän enempää selittämään, että miksi luottamus horjuu tällä hetkellä jokaista kohtaan. Se ei välttämättä ole teidän vika muttei myöskään minun. Vaikeat kokemukset jättävät jälkensä ja tämän koin olevan ihan liikaa. Lyhyessä ajassa on käynyt liian monta pahaa asiaa, joten ei varmasti osaa yllättyä enää mistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti