Kävin parisen viikkoa sitten neurologilla ja sieltä viimeinkin sain reseptin happeen. En ole vielä soitellut hapesta kaikkien kiireiden vuoksi vaikka kohtauksia onkin ollut välillä tiheämmin ja välillä harvemmin. Täytyy huomenna yrittää hoitaa se asia, kun olen käynyt äiskän seurana pään magneettikuvauksissa. Sydänfilmi oli ok ja perjantaina sitten uudelleen, nyt myös Verpamil kolmatta kertaa käytössä vaikkei siitä ole ollut hyötyä pahemmin aiemmilla kerroilla.
Eilen äidillä oli kolmas hoitokerta tällä toisella sytostaatilla ja vointi on pysynyt aika hyvänä. Äiskälle lähetettiin kutsut jopa lisähoitokerroille, joka on todella hyvä juttu. Tosin jos päästä löytyy jotakin niin sitten varmaan sädetys menee sytostaattien edelle. Tulokset saa sitten joulun jälkeen ja nyt toivotaan vaan parasta eikä murehdita ainakaan liikoja.
Viikonloppuna pääsin tauon jälkeen hetkeksi pois näistä samoista maisemista paikkoineen ja ihmisineen. Se on välillä sellainen pakollinen asia jota oikeasti tarvitsee, että saa lisää virtaa arkeen. Osalla voi olla sama rentoutumiskeino ja osalla joku aivan muu, valintansa kullakin. Mulle se on se liian tutusta ympäristöstä irtautuminen ja se, että tarvitsee pääosin kantaa vastuu vain itsestään. Bambi oli mulla mukana ja se oli sillekin uusi kokemus, kun ei ole koskaan liikkunut vilkkaassa keskustassa eikä varsinkaan junassa. Oon ylpeä siitä, että miten hyvin se kulki mukana vaikka palatessa takaisin uskalsi jo alkaa puolustaa aluettaan :D Jos sitä ei olisi ollut mukana, niin vahvasti luulen etten olisi lähtenyt ollenkaan. Sen mä ainakin tiedän, että ensi kerralla pyrin lähtemään pidemmäksi aikaa ennen kuin pääsen täältä kokonaan pois. Oli pitkästä aikaa sen verran hyvä olla, että ehkä mä en olisi halunnut palata lainkaan takaisin jos ei olisi velvollisuudet odottaneet :D
Parin päivän päästä polilla on hoitokokous ja sinne tuntuu niin oudolta mennä pidemmän tauon jälkeen. Kun multa kysytään, että miten mä voin niin mä en osaa vastata siihen. Pääosin fiilikset on olleet aikamoista matalalentoa ja nytkin tuntuu kuin oisin kadottanut itseni ihan täysin. Jos annat itsestäsi jotenkin tavallista enemmän, niin perässä seuraa sellainen sulkeutumisen ja pakenemisen fiilis. Mulle se tarkoittaa sitä, että miten voit antaa muille itsestäsi mitään jos et oo lähellekään kunnossa? Tulee jonkin tason katumus, että pitäisi vaan pysyä kaikista kaukana ja olla hiljaa, ei sotkea niitä sun omiin ongelmiin ja fiiliksiin. Ei vaan päästää lähelle, ei henkisesti eikä fyysisesti. Haluan irti siitä fiiliksestä, mutta kun se ei ole helppoa. Ei todellakaan. Hyvänlaatuinen spontaanius katoaa aika tehokkaasti. Kai se on pelkoa, kun on tottunut että mikään ei ole pysyvää ja asioita voidaan käyttää sua vastaan yms. En mä tiedä! Osaiskin vastata, mutta kun en osaa... En ainakaan vielä. Osaan vastata vaan siihen, että hyvältä se ei tunnu.
