"Vaikea lähteä, mut vaikeempaa luopuu. Silti mun täytyy lentää etelään, mua kutsuu maailma."

...ja niin mä lensinkin. Tai no jäin. Oletin, että mahdollisuus etelään muutolle tulee vasta ehkä aikaisintaan puolen vuoden tai pidemmänkin ajan päästä. Se oli todella iloinen yllätys, mutta samaan aikaan mun päässä alkoi pyöriä miten hoitaa kaikki käytännönasiat kuten jälleen kerran hoitokontaktien keskittäminen Helsinkiin, mun tyttären tarhapaikka yms. Luotan kuitenkin siihen, että kaikki hoituu omalla painollaan vaikka just nyt kaikki tuntuu vaikealta.

 

Mulla oli eilen tarkoitus hakea tänne Keravalle tytär sekä osa eläimistä. En ole saanut hetkeen nukuttua hyvin joten ensimmäistä kertaa ikinä mä en herännyt herätykseen, kun juna olisi lähtenyt hiukan yli viisi aamulla. Olin ja olen edelleen todella pettynyt itseeni vaikka siskoni sanoin "päivä sinne tai tänne" pitää paikkaansa tässä tilanteessa. Mulla pettymysten sietokyky on nollissa ja sekin peilautuu epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Räjähdin eilisaamuna itkuun ja painuin nukkumaan ja heräsin iltapäivällä. Jaksoin sentään suihkussa käydä ja jatkoin unia. Mua on itkettänyt tänäkin aamuna, koska kaikki tuntuu olevan niin epätasapainossa. Mulle on aina ollut tärkeää, että kaikilla olisi hyvä mieli mutta useimmiten se kostautuu niin että sitten kun niin on, niin itse voin tosi pahoin koska on energiat nollissa ja oon unohtanut mitä mä itse haluan. Oon välimaastossa eli oon todella onnellinen, että viimeinkin huomenna mä pääsen hakemaan osan laumastani uuteen kotiin vaikkakin samalla mä tuotan pettymyksen joillekin ihmisille. Kaikki ei ymmärrä sitä, että tällä hetkellä tää on paras ratkaisu mulle ja mun laumalle. Siltikin väliaikainen ja sinä aikana mä toivon, että asiat tasaantuvat ja pystyn tekemään pysyvämpiä päätöksiä.

"Kuka oikeesti haluu muuttaa maalle,
öisin tuijottaa tyhjälle taivaalle?
Mä en koskaan haluu päivätyötä,
samal tuntuu et nää vuodet vähenee."

Kaiken päälle musta tuntuu, että henkisen puolen horjumisen lisäksi mut on kirottu myös sillä, että saan myös lisää fyysisiä sairauksia. Vajaa pari kuukautta sitten mun vasen käsivarsi/olkapää alkoi hiljaa hiipien kipuilemaan. Reilu pari viikkoa sitten ennen muuttoa mun käsi oli niin kipeä, että itkua tuhertaen mun oli pakko soittaa terveyskeskukseen. Lääkäri määräsi tulehduskipulääkekuurin, sen lisäksi parasetamolia ja kipugeeliä. Tulehduskipulääkekuurin kävin hakemassa apteekista, koska noita kahta viimeisintä mulla oli jo ja olin niitä käyttänytkin ilman tulosta. Söin kuuria yli puolet ajasta, mutta oli soitettava uudelleen koska minkäänlaista tulosta parantumisesta ei ollut havaittavissa. Seuraava lääkäri määräsi toisen kipulääkekuurin ja ohjasi fysioterapiaan, Kävin siellä viikko sitten ja sain ohjeet mukaan sekä uuden ajan ensi kuulle. Katsotaan nyt miten tässä käy. Kaiken päälle mulle on iskenut jonkin tason silmätulehdus ja pari päivää sitten silmä vuosi todella pahasti ja valot tekevät pahaa. Oon nyt seuraillut sitä ja tänä aamuna näytti siltä, että punotus on ehkä vähän lähtenyt hälvenemään. Oon vältellut piilolinssien ja meikin käyttöä, jos edes tästä vaivasta selviäisi ilman lääkäriin menoa. Voimat ihan nollissa, kun aina jotakin.

Sellaisia kuulumisia tällä kertaa. Nyt mä vaan toivon, että aika auttaa siihen että osa ihmisistä ymmärtää miksi muutin etelään takaisin ja pystyisi vielä joskus käyttäytymään kuin ihminen mua kohtaan. Mulla on ikävä sitä aikaa, kun sävy oli aivan erilainen. Mä en voi muuta kuin pyytää anteeksi ja mahdollisesti olla hiljaa. Antaa aikaa ja antaa heidän sitten lähestyä, kun kokevat sen oikeaksi ja tarpeelliseksi. Ei mulla ole oikeita sanoja, tuntuu että ainoastaan niitä vääriä ja aina joku ottaa ne sarkastisesti tai muulla negatiivisella tavalla. Tällä hetkellä mun kieltämättä onkin aika vaikeaa ilmaista itseäni, koska joutuu miettimään että kuka mä olen ja mitä haluan ja samalla yrittää tehdä kompromisseja muiden kanssa.

Minikatsaus vuoden sisään

Johan siitä on pitkä aika, kun oon viimeksi kirjoitellut tänne. Syitä on monia. Oon kokenut tarvitsevani sellaista aikaa, että oon vaan elänyt fiilisten mukaan menemään niin hyvien kuin huonojenkin. Tän vuoden aikana on tapahtunut paljon siihen nähden vaikka...

No korona... Se nyt on ollut monien mielessä. Keväällä varsinkin mä pelkäsin sitä, koska vuosi sitten mä makasin teholla taistelemassa hengestäni ja vielä syksyllä mun keuhkoissa oli havaittavissa merkkejä siitä. Pohjoisen ja etelän väliä seilatessa mä varsinkin suojaudun maskilla ja desifioin pinnat eli penkin kaiteet yms. Pahemmin en silti osaa pelätä sitä ja osittain ainakin siksi, koska menetin 2019 kesällä yhden mun elämän harvoista, todella tärkeistä ihmisistä eli äitini.

 

Monella meistä on sellaisia ihmisiä olemassa joiden kanssa tulee vietettyä aikaa vaan satunnaisesti, myös mulla. Tän vuoden aikana oon lähentynyt ja tutustunut osaan enemmän ja oon huomannut, että pinnan alla on enemmän kuin on osannut olettaa. Ei pitäisi olettaa ainakaan liikaa. Mun kesä meni periaatteessa vain samojen ihmisten kanssa, mutta en valita. Mulla oli oikeastaan aika kivaa :D Kamalasti juttuja ei kuitenkaan kesään mahtunut, koska korona ja ei ollut mitään tiettyjä juttuja mitä olisi suunnitellut.

Mut kirjattiin psykiatriselta polilta syksyllä ulos ja se herätti mussa kahdenlaisia fiiliksiä. Fiiliksiä, että ehkä mun vointi on kohentunut ja fiiliksiä, että ei tän näin pitänyt mennä koska mä en pärjää. Rehellisesti sanottuna en silti kokenut, että polista olisi ollut mulle tarpeeksi apua. Taistelu epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa on aina elämistä minuutti kerrallaan. Itsetuhoisuutta on ollut, koska mä en ole vieläkään oppinut käsittelemään negatiivisia tunteita tarpeeksi niin että pystyisin estämään itseni vahingoittamisen. Joskus on pelko, että tunnekuohuissa tekeekin jotain peruuttamatonta mikä ei enää jääkkään vain yhtenä lisäjälkenä käsivarsiin.

" Help, I have done it again

I have been here many times before

Hurt myself again today

And, the worst part is there's no-one else to blame "

Mulla on ollut tasaisempiakin kausia, mutta nyt mä huomaan itsessäni taas sen kylmemmän puolen, kun mun tekisi mieli vaan karkottaa kaikki ihmiset pois mun ympäriltä. Mä koen välillä suunnatonta iloa, raivoa, menetyksen pelkoa, mustasukkaisuutta, välinpitämättömyyttä, yksinäisyyttä... Fiilisten kirjo on suuri ja mistään ei saa kiinni ja niitä esiintyy kaikenlaisissa asioissa. Pitäis löytää se punainen lanka ja pysyä todellisuudessa. Kesällä mulla oli positiivisten fiilisten lisäksi myös tosi psykoottisia, vainoharhaisia ajatuksia mitkä pelotti mua aivan suunnattomasti. Jos en olisi saanut pidettyä jalkoja maassa, niin siinä vaiheessa mä olisin menettänyt monta ihmistä mun elämästä.

Oon suunnitellut muuttoa takaisin Helsinkiin, koska tällä hetkellä se olisi paras vaihtoehto. Oon viettänyt Helsingissä vuoden sisään todella paljon aikaa ja tyttärelläkin alkaa vuoden päästä esikoulu joka on pakollinen. Pitäisi osata jäädä paikoilleen ja tehdä päätöksiä. Vaikka osasta joutuu luopumaan niin tilallekin saa uusia juttuja. Väliaikainen ratkaisu, joka tulee toivottavasti antamaan paljon vaikkakin se myös satuttaa, kun asiat ei aina mene kuten on suunnitellut. Vuosi sitten mulla oli suunnitelmissa asettua pohjoiseen, viedä omakotitalo-asiaa eteenpäin yms. Ehkä tämmöset pienemmät kylät ei olekkaan mun juttu, koska mä en näin epävakaassa tilanteessa kestä mitään ylimääräistä arvostelua ja muuta paskaa rehellisesti sanottuna. Täällä on kaikesta huolimatta myös mulle rakkaita ihmisiä, tiedätte keitä olette. Oon pahoillani etten pystynyt tähän.

" Mä oon niin pahoillani etten taaskaan pystyny järjestää aikaa. Moni mua kaipaa, mut mun on pakko vaan liikkua komeetan lailla. "

Mulla olisi niin paljon kerrottavaa, mutta niitä sitten myöhemmin lisää. Tää oli tämmönen välikatsaus, että hengissä ollaan edelleen kaikesta huolimatta :')

Kohti Helsingin reissua ja pieniä edistysaskeleita

Helsingin reissu lähestyy ja oonkin yrittänyt vähitellen pakata kaikkea sellaista mukaan mitä nyt tässä vaiheessa voi. Yleensä mulla on tapana kirjoittaa lista josta sitten viivaan yli kaiken sellaisen mitä oon jo pakannut. Se on kuitenkin silti niin perusjuttu, että aina jotakin jää mutta onneksi määränpäässä muun voi ostaa :D

Päivät on menneet jokseenkin omalla painollaan. Uutena mulla on tullut aamuahdistus ja sen vuoksi otankin tarvittavat lääkkeet heti aamusta. Muuten mä nautin siitä, että herään aamulla aikaisin ja saan vaan nauttia hiljaisuudesta. Toisinaan sitä tulee harrastettua myös öisin, mutta jokainen kaipaa välillä omaa aikaa ja tilaa. Myös kivut ajavat välillä ihan omaan tilaansa jolloin haluaa piiloutua kuin jokin eläin nuolemaan haavojaan. Silloin kun tytär menee vaarilleen, niin mä todellakin aion ottaa aivan levon kannalta. Silloin mä voisin lukea pari kirjaa loppuun ja ehkä jopa maalata. Lenkkeillä aion ainakin vaikka mua edelleen harmittaa se, että en saanut edes toista koiraa mukaan kun ei ollut niitä vierekkäisiä lemmikkipaikkoja. Nyt oon uskaltautunut jopa liikkumaan koirien kanssa tämän pikkukaupungin keskustan alueella.

Ahdistuksen kannalta myös keski- ja iltapäivät ovat pahimpia. Silloin mä olen paljon ärtyneempi ja tuntuu, että pitäisi saada näpertää kaikenlaista turhaa mutta sitten ei välttämättä ole sellaiseenkaan voimia. Mun osa pakko-oireista paheni sairaalajakson jälkeen ja pesen käsiäni ihan liikaa. Vaikka mä rasvaisinkin niitä, niin siitäkin tulee likainen olo ja oon taas pesemässä käsiäni. Muutenkin oon tietyistä asioista tarkka ja jos en tee niitä juuri kuten haluan, niin sekin tuottaa ahdistusta. Turhasta huutamisesta tulee huono omatunto, mutta vielä suurempia ongelmia syntyy jos mä patoan kaiken sisääni. Mä en koe, että nuo mun päivittäiset lääkkeet ovat auttaneet mua millään tapaa. Niiden pitäisi myös piristää, mutta mua väsyttää jatkuvasti. Oon jatkanut kaliumin, raudan ja vitamiinien syöntiä. Välillä tuntuu niin epätoivoiselta, kun musta tuntuu että mä olen yhä vähemmän oma itseni ja kulkisin painava möykky rinnassa, koska on niin suunnattoman paha olla että tavallaan haluan paetakin nukkumiseen. Oon nyt lukenut noin 1/3 osaa Viisas mieli-kirjasta, mutta luulen että luen sen uudelleenkin yrittäen hyödyntää musta itsestäni parhaalta tuntuvia juttuja. Muutamia on jäänyt mieleen ja se osin tuntuu tukevankin mun nettiterapiaa. Kun esimerkiksi suuttuu, niin mielessään voi manata kaiken pahan pois ja sen jälkeen miettiä ketjuanalyysin avulla mitä sanoa eikä olettaa näkökulman olevan vain jokin tietty yksiselitteinen. Asioista pitäisi puhua eikä vain tulkita itsekseen omalla tavallaan.

Tää oli tällainen välikirjoitus ennen Helsingin reissua ja siellä varmaan tulen taas kirjoittelemaan. Jos mä kirjoittelisin joka kerta, kun mun tunnetilat muuttuu niin niitä purkautumisia olisi aika paljon :D Hyvää naistenpäivää! Vaikka mulle se on yleensä ollut päivä muiden joukossa, koska jokainen päivä on sekä naisten että miesten.

Ajatuksia lähiajan tapahtumista ja tulevia suunnitelmia

Pian olisi taas tiedossa seuraava Helsingin matka ja tällä kertaa mä todella toivon, että ei tule mitään ylimääräisiä, ikäviä yllätyksiä. Mulla on tiedossa keskusteluaika psykiatrisella poliklinikalla, hammaslääkäri, rokotukset influenssaa ja keuhkokuumetta vastaan sekä keuhkolääkärin määräämät verikokeet ja keuhkokuvat. Saa ainakin kaikki hoidettua kerralla vaikka reissu venyykin suunnilleen parin viikon mittaiseksi. Harmittaa ainoastaan se, että eläinpaikat olivat jo menneet, niin en saa edes Bambia mukaan. Se on aiemmin toiminut mulle tukena ja turvana. Tää oli niin paha isku, että meinasi oikeasti iskeä paniikki kun tajusin ettei tämä mennytkään niin kuten piti.

Aiemmin yritin pitää pintani ja olla ajattelematta teho-osastoon liittyviä asioita. Se ei kuitenkaan ole onnistunut, koska oon jälleen alkanut nähdä painajaisia ja oon saanut kuoleman pelon siinä mielessä että asiat ovat edelleen kesken vielä tässä maailmassa. Silloin kun paha olo ottaa vallan, niin kuolema todellakin tuntuisi vapautukselta kuten terveystietoihini oli kirjattu ajatuksiani. Juuri nyt mä en kuitenkaan halua kuolla vaikka hetkittäin tuntuukin todella pahalta. Oon suoranaisesti ollut aika masentunut ja sen huomaa esimerkiksi siitä, että mä en tällä hetkellä edes jaksa miettiä mun Helsingin asunnon kohtaloa. Ainakin selvisi, että sinne on tulossa putkiremontti nyt ensi vuonna mikä on oikein hyvä asia kuitenkin. Aiemmin mulla oli sen suhteen enemmänkin ajatuksia, mutta juuri nyt mä en jaksa. Mun voimat on aika lopussa. Mulla oli juuri soittoaika psykiatrisen poliklinikan lääkärille ja kysyin sitten, että mitä tehdä kun mun ollessa sairaalahoidossa mun yhden päivittäislääkkeen määrä olikin virheellisesti puolitettu. Mua kehotettiin jatkamaan taas täydellä annoksella joten päätin sitten antaa sille lääkkeelle vielä mahdollisuuden.

" Rinta joka ei nouse enää, keuhkot jotka eivät hengitä. Sanoit älä itke, olen kuollut vain hetken. Pian kuitenkin näemme ja käteni kaulaasi kiedon. Yksinäiset minuutit vuosiksi kääntyvät. " - Turmion Kätilöt - Vihko

Kun keuhko- ja kaulakipu alkoi hellittää, niin tilalle iskivät Horton-kohtaukset. Onneksi pullossa on edelleen happea jäljellä ja kortisonikuuri on auttanut pitämään kivut poissa. Pientä, normaalia migreeniä on ollut mutta se ei tunnu suurelta asialta verrattuna noihin Horton-kohtauksiin. Kävin neurologin määräämissä verikokeissa ja tulokset saan ensi kuun alussa. Pelkään jo valmiiksi, että mitäs sitten jos kivut palaavat eikä sopivia kipulääkkeitä edelleenkään löydetä. Sitten mun on vaan varattava uusi aika yksityiselle neurologille, koska sekin meni pieleen mun ollessani teho-osastolla. Yksi keino mitä oon edelleen hyödyntänyt, on se että oon vaikka keskellä yötä mennyt kuumaan suihkuun hetkeksi aikaa. Lisäksi yleensä juon pienen tölkin energiajuomaa ja oon muutenkin pyrkinyt pitämään energiajuomat nyt minimissä. Oon yrittänyt miettiä monet lääkkeettömät keinot ahdistuksen vähentämiseksi. Ahdistuneisuus on yksi pahin juttu joka saa mut hermostuneeksi ja sen myötä raivon valtaan ihan pienistäkin asioista joihin en tavallisesti reagoisi niin voimakkaasti. Jotta mun lievä ylipaino ei tuottaisi keuhkoille ongelmia niin oon kiinnittänyt ruokavalioon enemmän huomiota jotta paino lähtisi vähän laskuun ja että ruokavalio pysyisi mahdollisimman terveenä. Mulla on aiemmin ollut moneen kertaan syömisen kanssa ongelmia, että en oo saanut alas lähes mitään joten senkin vuoksi ruokarytmit ovat tärkeitä. Tyttären vaari osti mulle sairaalahoidosta päästyäni jotakin juomaa joka sisältää monet vitamiinit, niin oon ottanut sitä raudan lisäksi kaksi ruokalusikallista päivässä. Musta tuntuu, että pienin askelin saisi karsittua epäterveellisiä juttuja pois vaikka tottakai herkkupäivätkin ovat sallittuja. Silloin kun mulla on herkkupäivä, niin silloin se on jotain pikaruokaa koska mun tekee todella harvoin mieli makeaa. Ennen mun oli vaikeaa painoa pudottaessani katsoa jotakuta mässyttämässä mun seurassa jotakin makeaa, mutta enää se ei tuota minkäänlaisia ongelmia. Tupakointi pitäisi vielä jättää pois. Mua harmittaa, että retkahdin siihen jälleen sairaalasta päästyäni. Haluaisin kuitenkin pyrkiä siihen, että lopettaisin sen viimeistään sitten kun seuraavat keuhkokuvat otetaan parin viikon päästä.

Mun ajatukset on aivan sekaisin ja on niin paljon myös sellaista mitä en ainakaan toistaiseksi voi tänne kirjoittaa enkä kertoa edes omille hoitokontakteilleni. Ne on vaikeita psyykkisiä asioita. Mä en vaan viihdy näin, mutta en voi oikein tehdäkään asioiden eteen mitään.

" Oon saanu diagnoosei joit en oo pyytäny, mut ei ne pyydä lupaa. Äkkilähtö ollu monestikki liian lähellä, ku maailma ympäril katos, ristiriidois aivot yhtäkkii hajos. Motivaatioo mun piti ettimällä ettii, mut päätin et mä selviin. Vaik tunnistat mun kasvot, sä et tunne mua. Ei, et tunne mua ja vaik päältäpäin oon ookoo silmät vielki ettii lähint hätäreittii. Oon pelänny kosketusta, älä koske mua. " - Anniina - Sä et tunne mua

Alkuviikosta tuli käytyä tytön kanssa 4-vuotis neuvolan kontrollikäynnillä ja kaikki meni yllättävän hienosti. Hän sai kurkkumätä yms rokotteen sekä rokotteen influenssaa vastaan. Lääkärin tarkastus varattiin huhtikuulle ja seuraava tarkastus onkin sitten vuoden päästä. Oon niin ylpeä mun tyttärestä. Hän vie suurimman osan ajasta mun elämästä, mutta en silti vaihtaisi mitään pois. Välillä on silti ihanaa, että voi rauhassa istua miettimään ja kirjoittaa ajatuksiaan vaikkapa tämän blogin muodossa. Myöhemmin on myös helpompaa hahmottaa lukiessa vanhempia tekstejä, että miten mun ajatukset ovat muuttuneet.

Hommasin muutaman kirjan liittyen epävakaaseen persoonaallisuushäiriöön sekä sivussa jonkinlaisen surukirjan. Vaikka oon tunnesäätelykirjan (Viisas mieli) alkupäässä, niin oon saanut jo joistakin asioista kiinni. Se mikä muhun esimerkiksi on vaikuttanut, niin on vaikkapa koulun opettajat aikanaan. Mun tuntemukset koulukiusaamiseen liittyen on tukahdutettu joka teki musta loppujen lopuksi sen syrjään vetäytyneen joka kiehui sisäisesti. Mitä enemmän kasvoi, niin sitä voimakkaammin mä olen alkanut reagoimaan eri ärsykkeisiin kuten ihmisten käyttäytymiseen ja tulkitsemiseen. Oon myös todella impulsiivinen ja toimin sen mukaan. En jää miettimään seurauksia silloin, kun tuon mielipiteeni julki. Mä en halua pilata muilta mitään, mutta mä aion nyt ja jatkossa kokea ainakin itse niin, että esimerkiksi kaikki mun vihan tunteet on sallittuja. Jos joku ihminen suututtaa mut, niin tuun muistamaan sen aina ja loppujen lopuksi sitä ihmistä ei enää ole olemassa mulle jos ei ole pakko. Aika harvoissa tilanteissa on pakko. Mua helpottaa se, että saan nimenomaan karsittua niitä negatiivisia ihmisiä pois, myös omasta suvustani muiden lisäksi. Oon tietoinen siitä, että voin myös itse omalla käytökselläni tulla hylätyksi mutta mä en aio esittää jotain sellaista mitä mä en ole.

" Tunteet kertovat, kenen seurassa meidän on hyvä olla ja kenen seura ei tunnu kovinkaan miellyttävältä. Tunteilla ja mielipiteillä on merkitystä, kun pohdimme, mitä haluamme tehdä elämässämme, mitä opiskella, mitä harrastaa tai miten asua. Ihminen, joka ei pysty luottamaan näin tärkeään tiedonlähteeseen, on eksyksissä elämässään, kuin suunnistamassa vailla kompassia. "

" Uskallettuaan lopulta tuoda esiin todellista tuskaansa hän kuvasi terapeuttinsa ihmetelleen, minne se mukavia juttuja kertonut henkilö X katosi. Monet peittävät vaikeita tunteitaan myös hoitavilta ihmisiltään. Valitettavasti ympäristö voi niin vahvasti palkita tällaista aidot tunteet peittävää selviytymistyyliä, että se vain lujittuu läpi elämän. "

" Mitätöivän ympäristön oppi "ei ole hyvä näyttää, miltä oikeasti tuntuu" johtaa siis siihen, että ihminen tulee yhä uudestaan ohitetuksi ja mitätöidyksi. Muut joko eivät lainkaan ymmärrä ihmisen olevan hädässä tai voivat jopa kuvitella ihmisen liioittelevan, jos sanallinen tai sanaton viesti on ristiriitainen: "Tuskin hän nyt niin epätoivoinen on, hänhän vaikuttaa pirteältä. "

Kun muutin Ylivieskaan, niin täälläkin on ollut suuria muutoksia. Joskus mietin, että oonko mä tehnyt virheen ajautuessani tänne mutta miksi muuallakaan olisi sen parempi olla? Vai onko mussa vaan sellainen sisäinen levottomuus etten mä viihdy paikallani? Mun sopeutuminen tänne alkoi tavallaan uudelleen ja tuntui kuin tuon teho-osasto kokemuksen myötä multa olisi pudonnut pohja ihan kaikelta. Joku aika sitten mulle kaikki oli aivan yhdentekevää ja käytännössä mä en tuntenut yhtään mitään, en ketään enkä mitään kohtaan. Pikkuhiljaa oon pääsemässä kiinni, mutta silti elämän yllätyksellisyys pelottaa mua. En oo valmis vielä lähtemään täältä joten sen vuoksi mun on vietävä asioita eteenpäin eikä ajateltava, että "sitten kun". Viikkojen jälkeen oli niin paha olla, että viilsin. Mä en häpeä sitä, koska se helpottaa mun oloa edes hetkellisesti ilman että teen jotain vielä pahempaa. Se ainoastaan harmittaa, että viime kerrasta oli aikaa ja lähtölaskenta alkaa tavallaan alusta. Miksi sellaista toisaalta pitäisi edes laskea? Lähipäivät ovat olleet aika vaikeita. En tiedä, että johtuuko se siitä että oon omatoimisesti yrittänyt vähentää lääkkeitä. Nyt ei auta kuin toivoa, että tulevat päivät olisivat parempia. Nyt on taas viikonloppu vaikkei sillä tässä elämäntilanteessa niin kamalasti merkitystä ole. Viime viikonlopusta täytyy silti mainita, että se oli kyllä kiva kun mut ja tyttö yllätettiin pienillä synttärijuhlilla. Innostuin kuntouttamaan jalkojanikin ja tein parikin eri lenkkiä tutkaillen paikkoja. Saa olla niin tyytyväinen, että on omat jalat jotka kantaa. Mä olisin halunnut tästä positiivisemman tekstin, mutta nyt mä en vaan pysty siihen oman pääni takia. Toivottavasti elämän pienet ilon hetket kuitenkin välittyvät kuvien muodossa. Äidin kuolemastakin on tänään jo kahdeksan kuukautta. Mä en voi käsittää miten aika vaan vierii, mutta siitä huolimatta tuntuu kuin kaikesta olisi vasta pari kuukautta ja suru on edelleen todella vahvana.

" Pohjolan prinsessa tahtoo vapauteen, villamyssy päähän ja vallankumoukseen. "

" Help, I have done it again. I have been here many times before. Hurt myself again today. " - Sia - Breathe Me

Andy McCoyn keikka ja joutuminen teho-osastolle

Sairastuin noin kuukausi sitten flunssaan tai niin mä luulin, että se oli tavallinen flunssa. Olin jopa Tampereella Andy McCoyn keikalla kipeänä, koska luulin että siitäkin selviää flunssalääkkeiden turvin. Siitä asti myös mun ääniyliherkkyys on ollut vahvaa, koska kävin esimerkiksi fyysisesti kiinni kun en kyennyt kuuntelemaan samoja asioita moneen kertaan. Kotiuduttuani myös myös ärsyttää ihan pienet tavanomaiset äänet! Se on silti pieni murhe verrattuna lähiajan tapahtumiin vaikka onkin häiritsevää.

 

Toisin kävi, kun oli tarkoitus käydä Helsingissä suunnilleen kolmisen viikkoa sitten hoitamassa asioita koirien kanssa parin päivän ajan ja palata takaisin pohjoiseen. Selvisin samana päivänä psykiatriselle poliklinikalle tekemään kuntoutussuunnitelmaa, kun selvisin Helsinkiin. Junassa sain todella kivuliaan Horton-kohtauksen, että puolet mun kasvoista puutui ja puutuminen levisi saman puolen käteen ja puheen tuottaminen oli vaikeaa. Kuntoutussuunnitelma saatiin tehtyä ja palasin Helsingin asunnolle. Kuume nousi entisestään ja seuraavana päivänä mulla oli yksi tapaaminen. Ennen tapaamiseen menoa soitin tyttäreni isälle, että mun happisaturaatio putosi 80 asti ja pelkäsin keuhkojeni puolesta. Ehdotin, että menemme lyhyeeseen tapaamiseen yhdessä taksilla ja lähdemme siitä päivystykseen. En suostunut sitä edeltävänä yönä lähtemään päivystykseen vaikka lapseni isä niin ehdotti, kun puhelin sekavia kuumeiden kourissa.

Ihminen, joka piti tavata kysyi heti että voinko pahoin ja kerroin olevani kipeä. Hän soitti ambulanssin ja ambulanssissa muistan vastailleeni kysymyksiin, kunnes mulle laitettiin tippa lähes suoraan ja maski naamalle. Sen jälkeen ainut muistikuva on päivystyspaikasta, mutta en muista että multa oltiin otettu verikokeita joiden sanottiin kaikkien olevan pielessä. Tulehdusarvo esimerkiksi oli todella korkealla. Multa oltiin myös otettu sydänfilmi sekä keuhkokuva siirrettävällä laitteella, koska kuntoni oli niin huono etten kyennyt liikkumaan keuhkokuviin itse. Paljastui, että koko oikea keuhkoni on varjostunut ja toisessa keuhkossani oli myös muutoksia. Olin sairastunut tietämättäni influenssan aiheuttamaan keuhkokuumeeseen.
 

Minut kiidätettiin ambulanssilla teho-osastolle ja sanottiin, että minut nukutetaan seuraavaan päivään asti. Nukutus venyi kymmenen päivän mittaiseksi ja näin kaikenlaisia sedaatiolääkkeiden aiheuttamia unia. Muistan herätessäni, kun kaksi lääkäriä roikkui hengitysputkessani kiinni ja yritin huutaa apua. Kun putki oli saatu pois, itkin koska olin niin järkyttynyt. Ensimmäisenä mielessäni pyörivät, että miten tyttäreni ja eläimeni voivat. Sain lisää rauhoittavaa, koska rauhoituin eikä minulla ole muistikuvia kurkkuni tikkaamisesta. Olin kaiken päälle saanut vielä verenmyrkytyksen ja nukutukseni viidentenä päivänä oli jälleen tullut keuhkojen romahdus. Kaiken seurauksena olen menettänyt muististani paljon asioita ja se ahdistaa edelleen suunnattomasti.

Teho-osastolla sain neljän päivän ajan ennen keuhkopuolelle siirtoa olla yksin suhteellisen suurella alueella verrattuna muihin. Pelkäsin ensimmäisinä öinä nukahtamista, jos en heräisikään enää. Kerroin peloistani ja minua käytiin katsomassa vaikkei koneet olisikaan piipanneet minkään olevan pielessä. Jouduin myös käyttämään samanlaista painemaskia mitä äitini käytti sillä sairaalareissukerralla, kun ei enää palannutkaan kotiin. Sain paniikin heti nähdessäni maskin, mutta onneksi sain rauhoittavaa ja kipulääkettä. Lääkäri sanoi, että jos en käytä sitä tai siitä ei ole hyötyä niin minut nukutettaisiin uudelleen. Se ei todellakaan tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Onneksi siitä oli hyötyä ja urheasti nukuin maski naamalla kaksi yötä rauhoittavien ja kipulääkkeiden turvin.

Kamalaa oli huomata, että kävelykykyni oli mennyt ja ensimmäisellä kerralla sängystä tuoliin siirrettäessä paineeni romahtivat ja jouduin takaisin sänkyyn. Pikkuhiljaa kuntoni lähti kohenemaan, kun minut autettiin muutaman kerran päivässä tuoliin ja sain ottaa pieniä askelia. Minun piti myös opetella syöminen uudelleen ja onneksi sain lisäksi Nutri Drink-juomia etten joutunut käyttämään uudelleen nenämahaletkua. Sen poistaminen ei myöskään tuntunut kivalta ja olin pelännyt sitä jo ennakkoon. Onneksi se oli irronnut vahingossa puoliksi, niin en ehtinyt siinä hetkessä enää pelätä sitä. En tuntenut juurikaan nälän tunnetta ja ruokailuista tuli painajaista, koska pelkäsin miten pieniä määriä olin saanut syötyä. Käsissäni ei myöskään ollut voimaa, jonka vuoksi esimerkiksi haarukan pitäminen ja varsinkin ruuan siihen saaminen oli vaikeaa. Aluksi jouduin myös juomaan pillillä ja nokkamukien avulla. Kaikki ruuan haju ällötti ja syömisten aikana itkinkin, koska se oli niin suuri askel. Hereillä ollessani vietin teho-osastolla nelisen päivää, kunnes pääsin siirtymään keuhko-osastolle. Se oli helpotus, koska teho-osastolla ei saanut käyttää puhelimia enkä saanut keneenkään yhteyttä. Vaikka hoito oli hyvää, niin yhteydenpito oli tarkoin rajattua.
 

Keuhko-osastolla tyttäreni isä vieraili päivittäin ja hänen kannustamanaan uskalsin lähteä kävelemään. Periaatteessa olisi pitänyt kysyä lupa, mutta en jäänyt sellaisia kysymään koska ahdisti ajatus että liikkuntakykyäni arvioitaisiin tai rajattaisiin. Aluksi otimme pyörätuolin mukaan, koska voimani eivät todellakaan olleet entisensä. Uskalsin ensimmäisenä päivänä jopa mennä itse suihkuun. Seuraavana päivänä emme ottaneet mitään apuvälinettä mukaan ja aloin saada itseluottamusta. Kuntoni koheni ja ruoka alkoi maistua sen verran ettei Nutri Drinkkejä enää tarvittu joten kolmantena keuhko-osastopäivänä minun olisi pitänyt päästä kotiin. Lääkärin kierron jälkeen minulta otettiin sydänfilmi ja koska siinä kaikki ei näyttänyt olevan kunnossa, niin minulla epäiltiin keuhkoveritulppaa. Tiesin, että se on hoidettavissa koska syöpäsairaalla äidillänikin oli. Itkin lähinnä sitä, että en pääse kotiin mutta lääkäri oletti että itken pelkoa. Jouduin keuhkojen kerroskuvaukseen. Onneksi siitä ei löytynyt mitään. Kiukustuin aiemmin hoitajalle pettymystäni, joten hän vaikutti hiukan pelokkaalta kertoen etten siitä huolimatta pääse sinä päivänä kotiin. Tiesin sen jo, joten totesin vaan että päivä sinne tai tänne. Johan yli pari viikkoa oli mennyt. Korkeasta sykkeestä kuitenkin oltiin huolissaan ja kehotettiin seuraamaan sitä sekä varaamaan aika, että sydän ultrattaisiin tai sopiva lääkitys löydettäisiin.

 

Neljäntenä keuhko-osastopäivänä viimein pääsin pois. Siihen vaikutti myös se, että kerroin jääväni tyttäreni isän luokse Helsinkiin kontrollien ajaksi. Mitä kontrolleihin tulee, niin kuvien todettiin hiukan siistiytyneen mutta keuhkopussissani todettiin olevan hiukan nestettä. Se selittäisi oikealla puolen rintaani olevan kivun.

Muutama päivä sitten palasin koirieni kanssa pohjoiseen ja oli ihana nähdä tytärtäni kolmen viikon jälkeen sekä kissojani. En ole koskaan ollut heistä niin pitkään erossa. Mulla oli kaksi saattajaa Helsingin päässä junaan ja se helpotti, koska musta ei olisi ollut kantamaan toista koiraa liukuportaissa. Helsingissä ei siis vieläkään toimi hissi asemalla. Matkalaukku oli hiukan vaikeaa saada alas, mutta sekin onnistui sisulla. Juuri nyt mulla on suhteellisen hyvä olla eikä kipuja ole ainakaan häiritsevästi. Toimintakyky ei ole vielä entisensä eikä syömiset täysin, mutta pikkuhiljaa. Ruokaa täytyy syödä hitaasti ja maltillisesti ettei vatsa reagoi pahoin. Eniten koen, että mun henkinen puoli on kärsinyt. Vaikka tehohoito pelasti mun hengen sekä ambulanssin soittaja, niin siitä huolimatta tämä oli mulle erittäin traumaattinen kokemus. Oon pyrkinyt olla ajattelematta sitä, mutta tiedän sen kostautuvan jossakin vaiheessa. Seuraava keskusteluaika mulla on psykiatrisella poliklinikalla parin kuukauden päästä, missä voin ehkä purkaa noita ajatuksia. Tänään aloitin nettiterapian ja hoidinkin ensimmäisen istunnon. Olisin voinut tehdä sitä lisääkin, mutta se oli rajattua että seuraava istunto avautuu 12 tunnin päästä. Myös omia töitä olisi aloiteltava. Tavallaan hyvä, että voi uppoutua johonkin mutta silti niitä huonoja juttuja olisi purettava pois.

Eilen oli jo pitkästä aikaa parempi päivä, mutta mua sisäisesti itkettää esimerkiksi äiskän  tavarat, se etten ole ollut mukana täällä missään kolmen viikon aikana ja asiat ovat tietyllä tavalla muuttuneet. Äiti tuntui olevan lähempänä, kun näin näyn ennen nukutusta että äiti itki yksi tietty sininen takki päällä. Kysyin, että: "Äiti?" mutta hän ei vastannut mitään, itki vain käsiinsä. Sen jälkeen mut ilmeisesti nukutettiinkin ja ne muut valveunet olivatkin sitten erikseen. Oli myös hauskoja sattumia, että hereillä ollessani kipulääkkeissä olin vaatinut paperia ja kynää ja herätessänikin käteni olivat edelleen musteessa, koska olin halunnut kirjoittaa asioita ja olin jopa pyytänyt päästä tupakalle, hahah! Suurimman osan ajasta tuntuu, että romahdus on lähellä mutta lääkkeiden turvin mä olen pitänyt pintani. Mä en halua romahtaa, koska keuhkojeni takia mä en uskalla pahemmin edes nauraa puhumattakaan itkemisestä. On elettävä päivä kerrallaan ja toivottava, että kaikki tasaantuu. Just nyt muuta mä en voi tehdä vaikka onkin todella paha olla. Juuri kun ehdin sopeutua tänne, niin kaikki alkaa alusta. Se ehkä on yksi pahimmista asioista. Mun sisäinen tuska on jotain niin suurta, että se sattuu ihan suoraan sydämeen.