Aloittelin eilen illasta kirjoittelemaan uutta tekstiä, mutta sehän sitten katosi ja ilmeisesti aikomuksenani oli siirtää kuvia koneelle. Aamulla sitten havahduin ennen yhdeksää sohvalta Bambi jalkopäästä ja Upi lattialta vierestä. Ei paha sekään, tulipahan ainakin nukuttua kaikkia viime aikoina kerääntyneitä univelkoja pois.
Viikko sitten teimme äiskälle viimeisen palveluksen, kun oli hänen uurnanlaskunsa. Itku tuli moneen kertaan, mutta silti pystyin pitämään pintani. Äiti vannotti aina eläessään, että sitten kun olisi hänen vuoronsa lähteä tästä maailmasta niin toisin hänen haudalleen keltaisia ruusuja. Niin myös tein. Alla kuvia, koska siitä on niin vaikeaa kertoa sanoin.
Eilen mulla oli todella vaikea päivä ja äiti pyöri jälleen paljon mielessä. Mulla oli todella paha mieli siitä, että en voinut kertoa hänelle miten tyttäreni tarhan aloitus sujui tai että kaikki suunnittelemamme asiat eivät tule koskaan toteutumaan. Muutenkin tuntuu, että osa ihmisistä tuntuu pitävän kuolemaa ikäänkuin arkipäivänä ja kuvittelevat mun olevan ihan ok. Mä en todellakaan ole ok ja sen vuoksi välillä tulee suunnattomia raivokohtauksia, koska mä poden suunnatonta vihaa siitä että multa vietiin äitikin pois. Surutyöhön kuuluu niin suru kuin vihakin, loputtomat "miksi"-kysymykset yms ja sen vuoksi laitoinkin jokin aika sitten äidin viimeisimpään hoitopaikkaan kirjeen, jossa pyysin tietoja äidin hoidosta viimeisen viikon aikana sekä vastauksia siihen, että miten äiti meni viikossa niin huonoon kuntoon että kuoli. Musta vaan tuntuu, että mun on saatava jokin piste tälle että pystyn edes jokseenkin jatkamaan elämää eteenpäin. Eilenkin mä itkin pitkään niin parvekkeella kuin ulkonakin. Musta tuntui, että mun sydän kirjaimellisesti loppuu kun katsoin kamalia lelumääriä lattialla, pyykit odottivat koneessa ripustajaansa ja lisää odotti pyykkikorissa. Jostain mä vaan revin sen energian ja hoidin suurimman osan asioista kunnialla, jäipähän vähemmän täksi päivää ja oli kivempi herätäkin ennen ahdistuksen iskemistä. Ahdistus on aamusta alkaen ollut aivan valtava ja musta tuntuu etten mä keksi tähän pian enää mitään keinoa. Nyt on meneillään niin paha vaihe, että musta tuntuu ettei edes psykiatrinen poliklinikka kykene auttamaan mua. Sielläkin tullut käytyä omasta mielestä vähän liiankin usein ja aivan turhaan.
Jos yritetään miettiä jotain positiviisia asioita, niin tyttö aloitti tarhan tiistaina ja osan päivää tuli oltua seuraamassa menoa. Seuraavana päivänä tarvitsi vain viedä tyttö sinne ja hakea. Kuulemma voi olla hyvillä mielin, että tyttö on niin sosiaalinen ja innokkaana kaikessa mukana, tosin sen "minä tahdon"-puolen hän oli ehtinyt jo näyttämään, hahah! Nämä pari päivää hän oli siellä lyhytaikaisesti, mutta ensi viikon tiistaina päivät sitten alkavat aivan täyspäiväisesti. Jännittää sekin, mutta uskon että kaikki tulee menemään suhteellisen hyvin. Ollaan me kotonakin tyttären kanssa omia puuhia keksitty, ne tosin eivät ole olleet siisteimmästä päästä :D Kävin myös pitkästä aikaa viihteellä vaikken mä montaa juonutkaan ja vaikka meni aamuun asti ennenkuin olin kotona, niin hyvää teki. Mulla on jollakin tasolla bussipelko, kun käytän niitä yksin joten ennemmin tulin sitten metrolla takaisin kotiin. Käyn todella harvoin missään ja käytän alkoholia joten seuraavaan kertaan menee varmasti taas oma aikansa. Myös uusin lävistys, septum on positiivinen asia, mutta ei nyt kun olen kipeänä ja lima lentää :D
Tällä hetkellä positiiviset asiat ovat todella harvassa ja tämäkin päivä on tuntunut kestäneen ikuisuuden. Onneksi on tuo lapsi ympärillä aiheuttamassa "pahennusta", että joutuu jälleen sotkuja keräilemään yms. Eläimet ovat niin paljon vaivattomampia verrattuna lapseen eikä tämä siis pahalla! :D Mä vaan toivon ymmärrystä, että mä en tahallani korota ääntäni, kiroile yms. Mun päällimmäinen ajatus on äiti, joka kummittelee mulla mielessä ihan jatkuvasti. Niiden sitä on vaikeaa ymmärtää, jotka eivät ole läheisissä väleissä vanhempiensa kanssa mutta yrittäisitte edes. Mäkin yritän ymmärtää niin monia sellaisia tilanteita missä en ole koskaan itse ollut. Onneksi täällä on jotain äiskästä muistuttavia esineitä esillä kuten taulu sekä kukkia joista yritän pitää huolta epä-viherpeukalona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti