Rakkaan äitini keuhkosyöpätaistelun päättyminen tasan kahden vuoden jälkeen

Niin tapahtui mun pahin mahdollinen painajainen jo kahden vuoden ajalta ja mun rakas äitini hävisi taistelun ei-pienisoluista keuhkosyöpää vastaan. Mulla on aina ollut todella hyvä mieli hyvien uutisten sekä useimpien lääkärien vastaanottojen jälkeen ja on ollut ilo jakaa tätä meidän matkaa teille. Nyt se kuitenkin tuli päätökseensä 29.6.2019 klo 7.55 ja mä en millään pysty käsittämään tätä. Osittain mä oon toiminut kuin robotti enkä mä kyennyt itkemään, kun sain tiedon äiskän kuolemasta siskoltani ja hänen tyttäreltään. Mä en vaan käsitä ja varoitan jo ennakkoon, että tämä teksti tulee olemaan aika sekavaa. Äidin kuolemasta on melkein kuukausi ja tuntuu siltä kuin kaikki olisi tapahtunut eilen.

Lähdin katsomaan äiskää häneen kotiinsa reilu viikko ennen hänen kuolemaansa, koska en saanut ensin minkäänlaista yhteyttä puhelimella enkä tabletilla häneen ja tottakai huoli oli kova koska tykkäsi räpeltää niitä öisinkin. Kun viimein sain yhteyden, niin äidin happisaturaatio oli alhainen ja sanoin, että tulen käymään sinä yönä vaikka äiti tapansa mukaan vakuutteli pärjäävänsä. Kun menin paikalle, niin happirikastimen viikset eivät olleet oikein laitettu ja korjailin ne paikoilleen. Happisaturaatio alkoi nousta ja äiskän vointi alkoi kohentua vaikka ymmärsin siinäkin vaiheessa jo, että äiti ei yksinkertaisesti tule enää pahemmin toimeen esim. juurikin ilman happirikastinta. Yleisesti ottaen ruokaa hän söi seurassamme hyvinkin ja myös Upi-koiran sekä Mamma-kissan kanssa ollessaan. Upin ulkoilut jäivät viime aikoina mun vastuulle sillä äidillä pahimpia olivat aamuheräämiset, sillä koki silloin hengityksensä olevan todella vaikeaa. Iltalenkkien aikaan olin yleensä käymässä, joten silloinkin sain Upin lenkitettyä. Kaikki kauppa- ja apteekkiasiat hoidin äiskälle sekä laskujen maksut ja muut. Sen vuoksi kotipalvelutarpeen arvioinnin ihmisetkään eivät kokeneet, että äiti tarvitsisi mitään apua ennen suunniteltua dreenin laittoa helpottamaan nesteen keräntymistä keuhkoihin.

Tuota iltaa seuraavana iltana mulle tuli sellainen tunne, että mun on pakko jäädä äiskälle yöksi ja niin mä teinkin. En itse saanut unta, joten laittelin äiskän kämppää kuntoon ja muuta. Musta oli ihanaa nähdä, että miten rauhallisesti ja tyytyväisen oloisesti äiskä nukkui omassa sängyssään. Puoli neljän aikaan kuitenkin aamulla äiti lähti käymään vessassa ja saikin sitten paniikkikohtauksen ja pyysi soittamaan ambulanssin, koska henki ei kulkenut. Hän huolehti myös saman aamun verikokeista ja keuhkoröntgeniin varatusta kyydistä, mutta vakuutin että kaikki järjestyy ja peruin ne. Ambulanssi soitettiin saman tien, äiskän tilaa seurattiin ja pakkasin mukaan tarvittavia tavaroita ettei ihan täysin ilman mitään tarvinnut lähteä. Ambulanssimiehet antoivat äiskälle happea ja avaavaa lääkettä ja sanoivat, että mun ei kannata lähteä mukaan koska äiskä tulee jäämään sairaalaan. Sainkin sitten sairaalasta aamupäivällä soiton, että äiskä pyysi soittamaan että häneltä on poistettu nestettä ja ettei ole mitään hätää. Muiden puheluiden aikaan hän ei jaksanutkaan paljon puhua. Käytiin katsomassa äiskää sitä seuraavana päivänä porukalla ja teki pahaa katsoa, kun aina hänelle laitettiin joku happivehje päälle mikä esti puhumisen. Hän oli kuitenkin käynyt vähän kävelemässä hoitajan kanssa käytävällä sitä edellispäivänä. Äiskällä oli pyyntö meidän käydessämme päästä edes pyörätuoliin istumaan, että ei tarvitisi kökkiä huoneessa koko aikaa joka oli monen hengen huone. Valitettavasti äiskällä oleva happimaski ei ollut sellainen johon saisi akkua ja se liikkuisi kuten matkahappi mukana. Silloin mua harmitti kamalasti äiskän puolesta, kun hän ei kyennyt itsekään kävelemään rollaattorin kanssa jossa happea olisi voinut kuljettaa mukana. Pieni ja tärkeä pyyntö äiskälle, mutta liian vaikea muuten toteuttaa.

Kävin katsomassa äiskää yksin parisen päivää ennen hänen kuolemaansa ja kyllä mun sydäntä riipaisi, kun hänelle aloitettiin kipuihin taustalle morfiinitippa eikä hän suostunut syömään. Tottakai lääkkeiden myötä myös olemus muuttui eikä se ollut enää se sama äiti. Siinä vaiheessa mulla oli vielä toivonkipinä, että äiti toipuu ja hoidot vaan vähän siirtyvät tai sitten keksitään jotain muuta. Jopa röntgenkuvat jouduttiin ottamaan suoraan äiskän huoneessa, koska äiskä ei kyennyt liikkumaan. Lääkäri avasi asiaa sädetyksen suhteen niin, että äiskän pitäisi kyetä itse liikkumaan röntgeniin ennen sellaisen suunnittelua ja tuloskin näkyisi vasta muutaman viikon päästä. Se ei onnistunut. Äiskän tulehdusarvot lähtivät kuitenkin tippumaan antibiootilla ja vaikka happiasioita hoidetttiin, niin toivottuun tulokseen ei päästy.

Kun menin seuraavana päivänä katsomaan äiskää taas, niin hänet olikin siirretty yksityishuoneeseen. Siinä vaiheessa musta tuntui todella pahalta, kun kuulin että äiskä olisi kuitenkin helposti heräteltävissä. Mulla kalvoi tuon jakson aikana sellainen tunne, että mun äiskä ei enää palaisi kotiin. Hän itsekin viesteili mulle, että olisi hyvästien aika. Kun puhuttiin puhelimessa tai muuten, niin hän vakuutteli mulle että mun pitäisi pitää lapsestani ja hänen eläimistään huolta. Eläinten suhteen asia oli sovittu jo aivan syöpätaipaleen alusta asti. Sisko sekä hänen tyttärensä ja nuorempi poikansa tulivat illaksi Helsinkiin ja saimme liikkua äiskän luona ihan mihin kellonaikaan vaan vierailuajoista riippumatta. Siitäkin sen jo tiesi, että äiti kuolee vaikka lääkärit eivät missään vaiheessa soittaneet kummallekkaan meistä äiskän tilanteeseen riippuen ja mun mielestä se on todella väärin. Äiskän ilme kirkastui, kun sanoin tuoneeni vieraita ja se lämmitti sydäntä. Pidättelin itkua siellä ollessamme. Äiskää ei enää edes nesteytetty, mutta suostui vähän mehukeittoa maistamaan vaikka totesikin ettei ole mikään vauva enää. Hän myös havahtui huoneessaan olevansa yksin ja kysyi, että ollaanko häntä kuolettamassa. Kun lähdimme huoneesta viimeistä kertaa, niin äiti kysyi vielä eläinten voinnista ja vakuutin kaiken olevan hyvin ja ettei hänen tarvitsisi vaivata sillä päätään. Toivotimme hyvät yöt ja sovimme tapaavamme taas aamulla. Ei tavattu ei ja äitikin illalla vakuutti, että hän varmasti nukkuu. Hän pääsi nukkumaan ikuista unta ilman kipuja.

Siitä mä oon onnellinen, että kun äiskän toive oli aina se että kun kuolema tulee niin hänen ei tarvitsisi virua avuttomana kivuissa sairaalassa viikkokausia. Niin ei onneksi käynyt vaan hän sai lähteä levollisesti kivuttomana nukkuessaan. Sain tiedon äidin kuolemasta 29.6. aamupäivällä, kun siskon porukka tuli kertomaan siitä mulle. Sydämessäni tiesin sen jo tapahtuneen, joten en osannut edes itkeä. Sen jälkeen kaikki kyllä lähti aivan lapasesta, kun hyppäsin heidän kyytiinsä nuorempien koirien kanssa ja menimme äiskän kämpille. Jouduin anbulanssikyydillä päivystykseen juttelemaan päivystävän lääkärin kanssa, onneksi asunnossa olleita poliiseja ei tarvittu mukaan. Tästä asiasta mä en kirjoita tarkemmin, koska se kuitenkin liittyy useampaan ihmiseen. Pääsin kuitenkin pois sieltä ja se oli pääasia sillä mulla oli kamala huoli eläimistä. Lapsi oli hoidossa vaarillaan.

Suurin itkukohtaus mulle itki äiskän kuolemaa edeltävänä iltana, kun oltiin metrossa menossa takaisin. Itkin paniikissa, että mä en halua jäädä tänne Helsinkiin aivan yksin koska mulla ei ole täällä enää mitään. Mulle vakuutettiin, että kaikki järjestyy tavalla tai toisella. Oon ollut niin turta, koska en käsitä tapahtunutta että me ei enää koskaan astella äiskän kanssa Meilahteen hoitoihin tai minnekään muuallekaan.

Ollaan siskon kanssa käyty tässä kuukauden aikana äiskän tavarat läpi ja tehty jakoa. Samalla hoidettiin muita äiskän asioita kuten hautajaiset ja toimitettu papereita sekä sähköposteja eteenpäin. Mun tavaroita on myös lähtenyt siskon ja siskonmiehen mukana kohti Ylivieskaa odottamaan mun tulevaa muuttoa. Tänne Helsinkiin mä en aio jäädä vaan musta tulee todennäköisesti niin pian ylivieskalainen kuin vain mahdollista. Kuten mun teksteistäkin on voinut jo aiemmin lukea, niin omakotitalo on ollut mun haaveena. Jos äiti olisi saanut elää terveenä eläkeläisaikoja niin oltais lähdetty molemmat täältä aloittamaan uutta elämää muualla. Valitettavasti se ei koskaan tapahtunut, joten siksi mä ja mun tytär ainakin toteutetaan se äiskänkin puolesta ja kannetaan sitä unelmaa eteenpäin.

Välillä suru musertaa mut aivan täysin ja tekisi mieli vaan huutaa niin, että henki loppuu. Oon saanut kamalasti viestejä kaikkialla mitä en luonnollisesti ole jaksanut avata kaikkia läpi. Kiitän kuitenkin kaikkia osanotoista sekä adresseista, olette ajatuksissani! <3 Kun mun voimat alkavat kohenemaan tai ainakin haluan uskoa niin, niin varmasti käyn viestit sun muut läpi ja vastailen teille. Tällä hetkellä mä haluan vaan viedä asioita eteenpäin ettei suru ota liikaa valtaa ja sitä äitikin mulle sanoi vielä eläessään, että itke kerran kunnolla ja jatka elämää että hän varmasti seurailee munkin elämää tuolta jostain muualta, jos jossain on elämää. Me puhuttiin äiskän kanssa avoimesti syövästä ja kuolemasta siitä asti, kun löydös tehtiin työterveyshuollossa 29.6.2017. Äiti siis kuoli tasan kaksi vuotta niinsanotun diagnoosin jälkeen. En voi uskoa, että näin tapahtui. Mä toivoin, että äiti olisi saanut nauttia eläkepäivistään hyvin voivana tilanteeseen nähden. En mä todellakaan voinut uskoa viikkoa ennen sairaalaan joutumista, että äiskä edes joutuisi sinne eikä palaisikaan sieltä enää koskaan takaisin. Äiskän hyvästelemisestä silti jäi levollinen mieli sillä hän näytti juuri siltä, että olisi nukahtanut ilman kipuja ikuiseen uneen. Sain hyvästellä äiskän kahdesti sillä käytiin hyvästelemässä hänet siskon, lapsen ja lapsen isän kanssa pari päivää kuoleman jälkeen ja sitten vielä hautajaisissa viime lauantaina.

Millainen meidän äiti oli?
Näitä asioita tuli pohdittua varsinkin silloin, kun pappi tuli tapaamaan mua ja siskoa. Äiskä oli ehdottomasti lapsi- ja eläinrakas ja suojeli rakkaimpiaan leijona-horoskooppinsa tavoin. Äiskä oli tietynlainen jääräpää ja se oli puoli minkä vuoksi saatiin monesti myös hauskoja tilanteita aikaan. Äiti oli ennen sairauttaan menevä persoona ja käytiin monesti yhdessä viihteellä ja muuten vapaa-ajallaan hän kävi uimassa ja syksyisin sienestämässä ja marjastamassa. Kesäisin hän hyppäsi aina junaan ja lähti Joensuuhun tapaamaan pohjoiskarjalan sukuaan sekä siskoani pohjoisempaan Ylivieskaan. Eläinrakkaana äiskä otti noin vuosi sitten Upin, kun hän yllytti mua ottamaan samasta pentueesta mulle mun aivan ensimmäisen ja ikioman pentukoiran. Äiti oli sellainen jolle pystyin aina kertomaan kaiken vaikka olisi ollut kyse sellaisista asioista mistä todellakin oli tunne, että en vaan pystyisi kertomaan. Äiti oli yksi mun parhaista ystävistä ja pystyttiin nauramaan jopa vaikeille asioille.

Mitä äidin kuoleman jälkeen tulee tapahtumaan?
Mä olen alkanut jo sivusilmällä katselemaan taloja Ylivieskasta ja jollakin ratkaisulla aion muuttaa sinne mahdollisimman pian. Se on varmaa, että tämä mun Helsingin asunto myydään sillä vaikka ei pitäisi sanoa "ei koskaan", niin tällä hetkellä mun sydän sanoo etten mä halua palata tänne enää koskaan pysyvästi. Mä en aio vuokrata tätä asuntoa vaikka tämä onkin mulle rakas mun isäni takia varsinkin. Oon viettänyt Helsingissä koko elämäni ja enemmän on kertynyt huonoja kuin hyviä muistoja. Upi ja Mamma sopeutuivat mun luokse hyvin ja otinkin ne molemmat tänne lähes välittömästi äiskän kuoleman jälkeen ja toteutin hänen toiveensa. Saman tien mä en pysty Helsingistä vielä lähtemään, koska mun sairasloman ehtona on se, että käyn nyt aktiivisesti keskusteluajoilla. Tyttärelläni alkaisi tarha ensi kuussa ja se tekisi hänelle ihan hyvää saada sosiaalisia kontakteja ja päivärytmitkin palautuisivat. Mulla oli juuri sitten sellainen kausi, että saatoin valvoa lähes kaksikin vuorokautta putkeen ja sitten se tuli päätökseen, kun äiskälle päästyäni nukahdin aivan yllättäen pöydän päähän ja olin aika hämmentynyt, kun siitä heräsin. Niin se keho vaan yhtäkkiä päättää, että nyt riittää puuhailu ja on levon aika. Mulla on pitkä matka siihen, että mä opin hyväksymään sen että äiti on kuollut enkä voi enää koskaan ottaa luuria käteen niin pienissä kuin suurissakaan asioissa. Oon haudan haltijana täällä Helsingissä minne mun isäni uurna laskettiin ja sinne tullaan myös äitini uurna laskemaan. Tottakai täällä päin tulee joskus käytyä, mutta tuskinpa tulen enää takaisin muuttamaan.

Tiivistetysti siis mun äiti oli, on ja tulee olemaan sellainen henkilö mun elämässä jota mä tulen ihailemaan omaan kuolemaani asti. Äitin viimeisimpiä sanoja oli ne, että kyllä me siskon kanssa pärjätään ja kai mun tavallaan on toteutettava se toive. Tytär ja eläimet ovat ne jotka pitävät mut pystyssä ja todella harvat läheiset. Mun on todella vaikeaa nykyään päästää ketään mun lähelle, koska mulla on kuin joku suojeluvaisto sen suhteen etten mä halua tulla enää koskaan satutetuksi ja varsinkaan nyt mulla ei ole sellaiseen voimaa sitten lainkaan. Tottakai nuo satuttamiseksi tulemisen pelot ovat ajoittain vahvempia, mutta juuri nyt elämä on keikahtanut niin päälaelleen kuin vaan voi että on saatava aikanaan itsensä kuntoon ja asennoiduttava siihen, että elämä jatkuu vielä. Mulla on äitiä ihan kamala ikävä, mutta onneksi hyviä muistoja kukaan ei voi ottaa pois eikä meille jäänyt mitään riitaa tai muuta negatiivista. Meillä oli jotkut omalaatuiset juttumme joita ei muut ymmärtäneet tai eivät edes tienneet. Pääasia sellaisissakin asioissa on se, että olimme itse sujut sellaisten asioiden kanssa ja kaikki oli hyvin. Joskus ajatus kuoleman jälkeisestä elämästä helpottaa, koska silloin voi ajatella kohtaavansa menetetyt rakkaat vielä ja sen, että äiskälläkin olisi jossain tuolla toisella puolella jo vastaanottajia.

Tällä hetkellä olo on väsynyt ja varmaan pian pitäkin suunnitella nukkumista. Kävin koirien kanssa ulkona vielä yöllä ja oon välillä havahtunut ihmettelemästä sitä, että miten hyvin koko jengi sopeutui tänne vaikka varauduin esimerkiksi Mamma-kissan kohdalla niin, että se on todella koti- ja äitikeskeinen kissa. Jos tuolla jossain on kuoleman jälkeistä elämää, niin taitaa äiskällä olla näppinsä pelissä helpottaakseen mun elämää :D <3 Oon niin ylpeä äiskästä, että vaikka välillä tuli huonojakin uutisia niin äiskä löysi aina uudelleen sen sisäisen taistelutahtonsa syöpää vastaan ja taas mentiin. En voi edes sanoin kuvata, että miten ylpeä mä olen mun äidistä ja tulen aina olemaan, kun kerron hänestä asioita. Kiitos äiti kaikesta <3 Kiitos, että olit mulle maailman parhain äiti ja tulet aina olemaan vaikken enää näekkään sua. Mun täytyy vaan ongelma- ja muissa tilanteissa kysyä itseltäni, että mitä sä äiti mulle sanoisit. Sillä tavalla mä koen, että sä kuljet edelleen mukana opastamassa mua. Äiti lupasi myös aina suojella tytärtäni rajan takaa ja tytär tekikin äidin kuoleman jälkeen lähes välittömästi löydön, joka oli ristikaulakoru :) Se on nyt tallessa ja sillä on tunnearvoa kuten myös monilla muilla tavaroilla mitä äiskältä tuli otettua. Oon aika huono kukkien kanssa, mutta toivotaan parasta että saisin pidettyä äiskän kukissa eloa. Torstai onkin välipäivä pakollisista menoista, tosin varmaan tulee pyörähdettyä äiskän asunnolla kun siellä on vielä vähän hommaa ja sitten perjantaina on jälleen keskusteluaika psykiatrisella poliklinikalla, jossa mun pitää selvittää samalla pari asiaa. Nyt mulla on omissa menoissani hammaslääkärikäyntejä ja seuraavaksi on paikkausaika. Tiistaina poistettiin hammaskivi ja ihmettelin, että miten vähän se sattui verrattuna edelliskertaan. Nyt se olisi toivoteltava hyvää yötä ja luotettava siihen, että päivä päivältä on helpompaa hengittää.

Lähiaikojen sattumia ja tapahtumia

Viime tekstistä alkaakin olla aikaa, koska kiireitä on riittänyt ja aikaa ollut liian vähän. Nyt kuitenkin kirjoittelen jonkinlaisen tilannekatsauksen viime ajan tapahtumista. Suunnilleen kolmisen viikkoa sitten helatorstaina Helsinkiin suuntasivat äiskän pari sisarusta. Valitettavasti tuli mutkia matkaan ja toinen tädeistäni sitten soitti minulle perjantai-aamuna aikaisin, että voisinko mennä katsomaan äiskän tilannetta. Äiskä oli yöllä alkanut oksentamaan limaa ja paikalle mentyäni äiskä vapisi, oli veltto ja muutenkin todella sekavan oloinen alhaisen happisaturaationsa kanssa. Soitimme yhteistuumin ambulanssin, mutta äiskä skarppasi ambulanssin ajan ja kun he eivät voineet äiskää pakottaa lähtemään mukaan niin äiskähän ei lähtenyt. Sekavuus kuitenkin jatkui vaikka happisaturaatio alkoi jokseenkin nousemaan, joten kun äiskä nukkui niin soitin syöpäpoliklinikan sairaanhoitajalle ja kysyin neuvoa. Hän sanoi, että ehdottomasti pitäisi lähteä käymään päivystyksessä. Jouduimme tätieni kanssa herättelemään äiskää muutamaan otteeseen ettei lima laittaisi taas oksentamaan ja keskipäivästä lähdinkin sitten viemään äiskää päivystykseen. Äiskä joutui olemaan sairaalassa melkein viikon ja häneltä poistettiin tuona aikana nestettä parisen kertaa sekä annettiin antibiootteja. Kaiken päälle selvisi, että äiskällä oli useita veritulppia keuhkoissa joten oli onni että tuli mentyä ajoissa ja siellä hoitohenkilökunnalla välähti kuvata valtimotkin. Tällä hetkellä ainakin toistaiseksi jatkuvassa käytössä ovatkin Innohep-napapiikit. Äiskä pääsi kotiin pari viikkoa sitten torstaina ja siskoni tuli heti perjantaina nuoremman poikansa kanssa äiskän luokse. Pois he lähtivät seuraavana maanantaina. Äidin hengenahdistusta on auttanut se, että hänelle tulee happea Woikosken kautta ja käytössä on matkahappiversio. Se on kätevä, kun sen saa helposti ulos mukaan eikä tarvitse kärvistellä ilman lisähappea vaikkapa avaavien astmalääkkeiden kanssa. Muuten äiskällä on käytössä happirikastin kotona. Onneksi ehdin mukaan, kun Woikoskelta tuli todella mukava tyyppi opastamaan happiasioiden kanssa. Ihan pian äiskälle laitetaan dreeni, joka voisi helpottaa kipuihin joita nesteen kertyminen keuhkoihin aiheuttaa. Äiskän luona kävi myös pari sairaanhoitajaa kartoittamassa palveluiden tarvetta, mutta tarvetta ei ole muuten kuin sitten kun dreeni laitetaan. Mä kuitenkin hoidan pääosin esimerkiksi äiskän kauppa-asiat, laskut ja lääkkeet. Äiskä tekee kyllä itse ruokansa ja pitää kodin siisteydestä huolta vaikka siivouspuolessa välillä autankin. Oon lähiaikoina ulkoiluttanut Upia, mutta tänä aamuna äiskä uskaltautui jo itse liikenteeseen mikä on tosi mahtava juttu. Kun tuli käytyä kaupoilla, niin ostin Upille y-valjaat, jotka ovat nyt hillinneet vetämistä kotiin päin palatessa. Se on yksi asia, joka äiskää stressasi Upin kanssa ulkoillessa kun äiskällä kuitenkin on hengenahdistusta sekä voimattomuutta. Vaikka Upi on pieni koira, niin kyllä siltäkin voimaa löytyy tuollaisissa tilanteissa. Upi oli hoidossa mun luona äiskän sairaalajakson aikana ja käyttäytyi kyllä hyvin. Mamma-kissaa kävin hoitamassa äiskän asunnolla ja jos tuli käytyä vaikkapa äiskää piristämässä sairaalalla, niin silloin Upi oli hyvä viedä samalla matkalla pitämään Mammalle joksikin aikaa seuraa ettei tarvinnut aivan yksikseen olla koko aikaa. Ennen tätä sairaalajaksoa kävimme äiskän kanssa lääkärin vastaanotolla, jota jännitimme kaikkien sekaannusten jälkeen kun lääkäri oli perunut toisen immunologisen tiputuksen yms. Jännitimme "turhaan", koska äiskällä oli nyt vastaanotolla sellainen lääkäri, joka oli sanojensa mukaan positiivisesti hämmentynyt äiskän voinnista. Hänkin halusi uskoa, että kliininen kunnon kohentuminen johtuisi hoidosta ja ei nähnyt estettä seuraavalle tiputukselle. Pian on taas lääkärin vastaanotto, kun on otettu verikokeita, keuhkokuvat sekä tarkempi tt-kuvaus keuhkoista ja ylävatsasta. Sitten päätetään, että annetaanko kolmas tiputus Tecentriq-hoitoa riippuen toki myös äiskän kunnosta. Hoito on ainakin valmiiksi tilattu ja kun äiskä oli keuhkopuolella hoidossa, niin siellä myös sanottiin että nämä jatkot ovat edelleen voimassa.

Harmitti äiskän puolesta, että hänellä meni siskojensa vierailu aikalailla sivu suun ja sitten kävi itsellenikin niin oman siskoni ja hänen poikansa kohdalla. Kävimme heidän käyntiviikonloppunsa lauantaina moikkaamassa heitä ja sitten lauantai-illasta kotiin päästyäni minulle iski aivan kamala kipu vasempaan nilkkaan ja se turposi aivan muodottomaksi möhkäleeksi. Ei se auttanut kuin seuraavana päivänä sitten saada tytär vaarilleen hoitoon ja lähteä itse muutamaksi tunniksi päivystykseen. Siellä otettiin tulehdusarvot ja sain antibioottikuurin. Jalkaani oli iskenyt ruusu ja en voinut kuvitellakaan, että se olisi niin kivulias. Puolitoista viikkoa sitten kävin kontrollikäynnillä ja tulehdusarvot olivat lähteneet laskuun, joten sain ohjeeksi syödä antibioottikuurin loppuun ja jos kivut palaisivat tai nousisi kuume yms niin heti uudelleen päivystykseen. Kuuri tuli syötyä loppuun ja jalka on muuten aivan kunnossa, mutta edelleen sitä hiukan aristaa esimerkiksi laittaessa sukkaa jalkaan.

Kiireitä on todellakin riittänyt ja niiden päälle kuormittaa se, että jokin aika sitten postiluukusta oli pudotettu lappu jossa kehotettiin ottamaan yhteyttä talonmieheen. Soitinkin sitten saman tien ja kysyin, että mistä on kyse ja taas kuulemma siitä että alakerran naapurille tipahtelee vettä. Ihmettelin, että miten se on mahdollista ja talonmies kävikin seuraavana päivänä katsomassa tilannetta. Pari päivää sitten täällä käytiin myös konttorilta ja eilen soitti kosteusmittaaja, että milloin hän voisi tulla. Lähes joka päivä on jotakin joten sovimme, että hän soittaa minulle maanantaina niin ehdin siihen mennessä katsoa rauhassa ajankohdat jotka sopivat. Olisi todella stressaavaa päästää tänne ketään yleisavaimella ilman, että olisin itse kotona koska tästä taloudesta kuitenkin löytyy useampi eläin. Bambi varmasti suhtautuisi vieraisiin aika reviiritietoisesti ja pelkäisin sitä, että kissat pääsisivät livahtamaan ulos yms kun nekin ovat niin kovin nopeita. Todennäköisesti tämän kesän aikana kylpyhuonetta kunnostetaan taas ja sen päälle myös eteistä. Inhottava homma, kun kuitenkin putkiremonttikin on tulossa mutta ei kuitenkaan ihan heti, että voisi hoitaa sen yhteydessä nämä muutkin asiat.

Tällä viikolla mulla oli viimein päänsärkyhoitajan vastaanotto, kun viimeksi mun piti siirtää sitä ettei mene päällekkäin muiden menojen kanssa. Hoitaja oli todella kiva ja annoin hänelle kirjoittamani päänsärkypäiväkirjan, josta pystyi toteamaan että tällä hetkellä päänsäryt ovat pysyneet aika hyvin kurissa. Samalla juttelimme vähän elintavoista ja hän kirjasi valmiiksi tietoja ylös lääkärin vastaanotolle, joka mulla on myös nyt takanapäin. Sanoin, että nyt kun säryt ovat hallinnassa niin en mielelläni aloittaisi nyt litiumia, johon lääkäri ei edes aiemmin muistanut labrojen jälkeen kirjoittaa reseptejä ja antaa aloitusohjeita. Litium on järkevintä aloittaa vasta sitten, jos seuraava sarja päättää alkaa nostaa päätään ja olenkin aika varma siitä että kyllä se taas ennemmin tai myöhemmin iskee. Asia oli lääkärille ok ja sovimme, että jatkan päänsärkypäiväkirjan pitämistä ja seuraava vastaanotto on sitten syksyllä. Saisipa edes tämän kesän olla rauhassa, koska viimeisin sarja kesti todella monta kuukautta. Pitäisi myös perehtyä digitaaliseen palveluun, johon sain tunnukset. Siellä on kuulemma tietopaketteja päänsäryistä, tehtäviä ja voi olla viestein yhteydessä sairaanhoitajiin jos herää kysymyksiä. Palvelu pyritään syksyn aikana saamaan vakituiseen käyttöön, kun se on nyt toistaiseksi vielä testikäytössä. Se helpottaisi sitä, että ei-akuuttiasioissa ei tarvitsisi soitella vaan sellaiset voisi hoitaa viestien välityksellä.

Vaikka kiireitä, stressiä ja jännitystä on ollut niin oon tilanteisiin nähden pärjännyt ihan hyvin. Sairasloma tosin jatkuu jopa syyskuun loppuun asti, jotta saisin asioita aikataulutettua. Tyttäreni oli tutustumassa jokin aika sitten tulevaan päiväkotipaikkaansa ja se vaikutti kivalta hoitajineen. Toivon, että päiväkodissa alkaa mennä hyvin ja aluksi hän aloitteleekin vain muutamana päivänä viikossa muutaman tunnin ajan. Mulle jää enemmän aikaa tehdä töitä ja helpottaa muutenkin muita pakollisia menoja. Tekee hyvää myös tyttärelle, että siellä on paljon leikkikavereita kun on puistoissakin todella sosiaalinen tapaus ja innostui päiväkodin tutustumiskäynnillä jo leikkimään muiden pikkuisten kanssa. Tänään tuli nukuttua ihan liian pitkään, kun nukahdin uudelleen herätyksen jälkeen. Huomenna olisi tarkoitus nousta ajoissa, hoitaa vähän kauppa-asioita ja mennä äiskälle syömään. Juhannusjuomat taitaa kuitenkin omalta osaltani jäädä välistä, kun ei vaan tee mieli. Kun Horton-asioiden vastaanotoillakin oli puhe alkoholista ja kerroin, että pääasiassa en käytä alkoholia enää lainkaan niin ei tarvinnut jäädä miettimään että miksi en. Tottakai yksi syy on sellainen, että jos Horton-sarja on päällä niin todella pienikin määrä laukaisee kohtauksen. Näitä muita syitä on tullut pohdittua ennenkin ja pääasiassa ne syyt ovat niitä, että yleensä aina alkoholia juodessa on jonkinlaista vääntöä ja tappelua. Silloin oon lähinnä tuntenut vain negatiivisia tunteita kuten ahdistusta sekä pelkoa ja niitä tuntemuksia riittää monien muidenkin asioiden yhteydessä. Tottakai myös krapulat ovat aivan kamalia jos enemmälti päättää ottaa, hahah! Kaikesta huolimatta mukavaa kesää kaikille! <3